Kristilliset rutiinit ja symbolit

Joku pitää kristillisiä perinteitä tärkeinä, joku luopuisi niistä turhina. Ne jätetään yleensä pois siksi, koska niitä ei ymmärretä. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että joku antaa pois 500 euron setelin, koska hän ei tunnista sitä aidoksi.

Kristillisistä käytännöistä luopuvat helpoimmin ne, jotka;

• eivät ole Jumalan lapsina vielä sisällä Jumalan valtakunnassa ja

• eivät ole saaneet tietoa siitä, mikä voisi olla niiden merkitys kristityn elämässä.

Toisaalta pelkkä uskonnollisuus pyrkii säilyttämään kristillisyyden ulkokuoreen liittyvät muodot, vaikka hylkääkin perustavan osan Raamatun sisällöstä ja siinä sivussa Kristuksen. Päätöksiä ei silloin ohjaa sanallaan kirkon pää, Jeesus Kristus, vaan äänekkäimpien ihmisten mielipiteet. Eikä yksittäisen ihmisen mielipiteitä enää ohjaa Raamattuun sidottu Jumalan sanana vaan omat halut, kuvitelmat ja vieraat opit.

Kristilliset rutiinit ja symbolit eivät ketään pelasta, ei edes niiden pikkutarkka noudattaminen. Ihmisen pelastaa niiden takana oleva elävä Vapahtaja, Jeesus Kristus, kun hänet kohtaa omana vapahtajanaan. Jumala, joka on luonut sekä Hänestä kertovat symbolit että niiden käyttäjät, ei mahdu symboleihin.

Kristillisten rutiinien noudattaminen voi kuitenkin varjella meitä Kristuksen yhteydessä.

Kristillisessä kirkossa käytiin 700-luvulla kädenvääntö siitä, ovatko hengelliset kuvat ja ikonit oikeutettuja. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa lainattu Johannes Damaskolainen (676 – 749) kirjoitti merkittävän teoksen ikoniteologiasta. Hän perusteli kuvien käyttöä kristillisessä liturgiassa kolmella eri tavalla;

• Kuvaa ei palvella, vaan sitä kunnioitetaan sen välittämän sanoman vuoksi.

• Ikoni välittää luetun tekstin tai hengellisen laulun tavoin kristillisen sanoman katsojalleen. Luetaanhan Raamattuakin siksi, että opittaisiin tuntemaan Jumala.

• Jumalan Pojan kuvaaminen ikonissa vahvistaa inkarnaation eli sen uskon, että Jumalan Poika on syntynyt ihmiseksi.

Säännöllinen käynti seurakunnan jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella

"Varjele sinä tapaa, niin tapa varjelee sinua" -sanonta pitää havaintojen mukaan aika hyvin paikkansa.

Jeesus meni sapattina tapansa mukaan synagogaan (Luuk. 4:16). Paavalillakin oli vastaava tapa (Apt. 17:2).

Jumalanpalveluksen liturgiasta ja sen sisällön symboliikasta pidetään mahdollisesti myöhemmin eri alustus.

Kukon kuva (tuuliviiri) kirkon katolla

Kuten Vapahtajan kieltänyt Pietari havahtui kukonlauluun ja kohtasi Herran katseen (Luuk. 22:60-61), kutsuu katolla oleva kukko ihmisiä parannukseen ja etsimään anteeksiantamusta siitä evankeliumista, jota kirkko julistaa.

Kirkon kellot

Vanhimmat tiedot kirkonkelloista ovat 500-luvun lopulta. Useimmissa kirkoissa kelloja on ollut kolme ja ne on viritetty kolmisointuun Pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Kelloihin on myös valettu erilaisia tekstejä.

• Rymättylän vanhassa kellossa on seuraava teksti;

Äänelläni huutelen kansaa Herran huoneeseen, Äänelläni herätän kansaa uuteen elämään, Äänelläni nukutan kaikki viimein hautahan.

• Petolahden kellossa on seuraava lepopäivän pyhittämiseen ohjaava teksti;

Kun sinä ihmislapsi kuulet ääneni, muista Herran kolmatta käskyä.

Joskus on myös uskottu, että kellojen ääni karkottaisi pahat henget.

Kelloilla on yleensä haluttu ilmoittaa seuraavia asioita;

• Kehotus kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen.

• Kehotus arkisin hiljentyä aamu- ja iltahartauteen kodeissa. Tässä merkityksessä kellojen soitto on meiltä hävinnyt.

• Kuolinkellot. (Hautaus ilman kellojen soittoa on joskus ollut eräisiin rikoksiin kohdistunut rangaistus.)

Alttari

Alttari on kirkon keskeisin paikka. Alttari kuvaa Kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa seurakuntansa keskellä.

Kristillisessä kirkossa alttari ei ole uhraamisen paikka, vaan siinä Jumala lahjoittaa itsensä ihmisille. (Kolehti kylläkin siunataan alttarin edessä.)

Alttari on myös rukouksen paikka. Seurakunnalla ei ole tuotavana Jumalalle muuta kuin puutteensa, mutta se uskaltaa antaa ne yhä uudestaan Jumalalle. Ja kun Jumala ottaa ne vastaan, seurakunnan rukous muuttuu kiitokseksi ja ylistykseksi.

Alttaripöydällä on risti tai krusifiksi, palavat kynttilät sekä jumalanpalveluksen aikana evankeliumikirja ja ehtoollisvälineet.

Alttarikaide

Alttarikaiteesta on ensimmäinen maininta v. 1576. Toisaalta sillä haluttiin suojella alttarin pyhyyttä, toisaalta siihen polvistuttiin vastaanottamaan ehtoollinen. Muodoltaan kaide on useimmiten ollut puoliympyrä. Siinä on nähtävissä vertauskuva seurakunnan yhteydestä, jota kuolema ei voi rikkoa. Alttarikaiteen näkymätön puolisko muistuttaa perille päässeistä.

Saarnatuoli

Saarna on alkujaan pidetty istualtaan (Luuk. 4:20; Jeesus luki kirjakäärön tekstin seisaaltaan mutta tekstiä selittäessään hän istui. Näin erotettiin Jumalan sana sen tulkinnasta.). Kirkon kuoriosassa (etuosa) oli tekstien lukemista varten yksi tai kaksi lukupulpettia. Näistä 300-luvun lopulla alettiin seurakunnasta katsoen vasemmanpuoleista, eli evankeliumien lukemiseen tarkoitettua, käyttämään myös saarnan pitämiseen.

Uudemmissa kirkkorakennuksissa saarnatuolit on tehty mataliksi ja yksinkertaisiksi. Näin pappi on lähempänä seurakuntalaisia. Joissakin kirkoissa on nykyään otettu käyttöön myös saarnatuolista erillinen lukupulpetti epistolatekstejä varten.

Varsinkin vanhempien saarnatuolien päällä on koristeellinen katos, baldakiini. Sellaista kannettiin entisaikaan kuninkaan pään päällä. Kirkossa se tarkoittaa, että sanassa on Kuningasten Kuningas läsnä.

Baldakiiniin on kiinnitetty yleensä myös kyyhkynen Pyhän Hengen vertauskuvana. Tällä muistutetaan, että Henki tekee sanan eläväksi ja puhuu sanan välityksellä.

Kastemalja

Kastemalja on alkujaan sijainnut pääoven pielessä, heti sisäänkäynnin jälkeen. Tällä osoitettiin, että kaste on ovi seurakunnan jäsenyyteen. 1600-luvulla kastemalja siirrettiin kirkon kuoriin jotta kastetoimitusta oli helpompi seurata.

Kynttilät

Kynttilä (valo) kuvaa Kristusta mutta se on samalla kehotus kristitylle vaeltaa valossa. Kristitty, joka ei omalla elämäntavallaan todista Kristuksesta, ei ole mallikelpoinen Herransa seuraaja.

Kynttilöiden lukumäärällä on merkityksensä.

• Yksi kynttilä; Kuvaa Jumalan ykseyttä.

• Kaksi kynttilää; Kuvaa Jumalan sanan kahta puolta, lakia ja evankeliumia. Se kuvaa myös Kristuksen kahta luontoa, ihmisyyttä ja jumalisuutta.

• Kaksi + kaksi kynttilää; Erityisinä kirkollisina juhlina alttarikynttilöiden määrä kahdennetaan.

• Kolme kynttilää; Kuvaa Jumalan kolmiyhteyttä.

• Kolme + kolme kynttilää; Kynttilöiden määrä kahdennetaan suurina Kristus-juhlina.

• Neljä kynttilää; Kuvaa neljää evankelistaa.

• Seitsemän kynttilää; Kuvaa Jumalan täydellisyyttä mutta myös seitsemää Pyhän hengen lahjaa. Jumalanpalveluksessa seitsemää kynttilää käytetään mm. piispan ollessa saapuvilla. Seurakunta rukoilee, että sen kaitsijat tulisivat sitä tervehtimään Jumalan siunaus mukanaan.

• Yhdeksän kynttilää; Kuvaa yhdeksää Hengen hedelmää.

• Kaksitoista kynttilää; Kaksitoista on luku, joka palauttaa mieliimme kaksitoista apostolia sekä helluntain ihmeen, kun Pyhä Henki laskeutui opetuslapsiin. Samalla joudumme miettimään, johtaako Jumalan Henki myös meidän elämäämme ja tekojamme?

Menora -kynttilänjalka

Kirkolliset värit

Kirkkotekstiilien väreillä on kullakin oma merkityksensä, joka julistaa samaa kuin luettavat Raamatun tekstit.

Sunnuntaina käytetty väri on voimassa sen jälkeisellä viikolla (poikkeuksena erityispyhät, kuten; tapaninpäivä, kynttilänpäivä ja mikkelinpäivä).

• Valkoinen on ilon, kiitoksen ja puhtauden väri.

• Punainen on tulen ja veren väri, Pyhän Hengen ja Kristuksesta todistamisen väri.

• Violetti on katumuksen, parannuksen ja odotuksen väri.

• Vihreä on elämän ja arjen väri.

• Musta on syvän murheen ja katoavaisuuden väri.

Kristus-kuvioita

Pyhän Hengen vertauskuvia

Pyhän Hengen vertauskuvia on Raamatussa myös vesi ja öljy.

Kädet ristissä

Raamatussa kerrottu tavallinen rukousasento on käsien ylöskohottaminen (esim. 1. Tim. 2:8).

Tapa liittää kädet yhteen (tai ristiä sormet) on ilmeisesti alkanut siitä germaanien käytännöstä, jolla alamainen osoitti kuuliaisuutensa. 1000-luvulta lähtien aihetta on kuvattu taiteessa kristillisenä eleenä.

Ristin merkin tekeminen

Ristin merkki voidaan tehdä joko pelkästään otsaan tai sitten siirtämällä käsi otsasta sydämen kohdalle ja olkapäältä toiselle.

Tapa 1; Oikean käden peukalo ja kaksi etusormea laitetaan yhteen (kuvaa Jumalan kolminaisuutta) ja kaksi sormea käännetään kohti kämmentä (kuvaa Kristuksen kahta luontoa).

Tämän jälkeen käsi viedään otsalle, sen jälkeen sydämelle, sitten vasemmalle olkapäälle, sitten oikealle olkapäälle.

Ortodoksit tekevät ristinmerkin toisin päin (”poikkipuu” ensin oikeaan ja sitten vasempaan olkapäähän).

Tapa 2; Muuten kuten edellä mutta avokämmenellä.

Ristinmerkki oli käytössä jo varhaiskirkossa. Esim. kirkkoisä Tertullianus (155-220) kirjoittaa: ”… kaikissa tavallisissa päivän toimissa piirrämme otsaamme merkin”.

Ristinmerkin tekeminen on samaistumista kristittyjen joukkoon. Se on todistusta ulkopuolisille siitä, kenelle me kuulumme. Jos teemme ristinmerkin vaikka ravintolassa, kaikki tietävät että me olemme kristittyjä.

Jouluun liittyviä

Joulupukki

Joulupukki on alkujaan ollut paholaisen vertauskuva. Vähän-Aasian lounaisosassa sijainneen Myran piispa Nikolaus (k. 300 luvun puolivälissä) oli perimätiedon mukaan moninainen hyväntekijä ja lasten suojelija. Joulun aikaan hänen kerrotaan kuljettaneen mukanaan kahlehdittua pukkia vertauskuvana Kristuksen kahlehtimasta kiusaajasta. Aikojen kuluessa lahjojen antajan Nikolauksen ominaisuudet siirtyivät saastaisena pidetylle pukille ja pelottavasta pukista tuli kiltti lahjojen jakaja. Nikolaus on yksi katolisen kirkon pyhimyksistä, Pyhä Nikolaus – Santa Claus.

Joululahjat

Joululahjojen esikuvana voidaan pitää uudenvuodenlahjoja, joita annettiin jo antiikin Roomassa kun ihmiset toivottivat toisilleen menestystä alkavalle vuodelle. Tapa säilyi kristinuskon levitessäkin. Kristillisessä kirkossa oli joululahjojen yhtenä alkuperäisenä perusteena se, että parempiosaiset antoivat lahjoja sairaille ja köyhille. Joululahjojen antaminen tuli Suomessa tavaksi vasta 1800 luvun lopulla ja värikkäät joulupaperit vasta 1920 luvulla.

Kristillisen moraalin rappeutuessa joulupukkikin antaa lahjat vain kilteille lapsille. Tässä ilmenee ihmiselle luonteenomainen ansiomoraali. Oikea kristillinen ajattelutapa on toinen. Jumala on hyvä pahoille ja rakastaa heitä. Ellei näin olisi, jäisivät kaikki ilman Jumalan suurinta lahjaa, Jeesusta Kristusta.

Joulukuusi

Joulukuusen tuominen kotiin lienee saatu Saksasta. Varhaisin tieto siitä on vuodelta 1419, jolloin leipurikisällit pystyttivät joulupuun erääseen sairaalaan ja koristivat sen omenoilla, päärynöillä, ehtoollisleivillä, värjätyillä pähkinöillä ja paperikoristeilla. Tieto kynttilöiden käytöstä joulupuussa on vasta vuodelta 1662 Hannoverista. Joulukuusi paratiisin elämänpuun vertauskuvana vakiintui Suomessa joulukoristeeksi 1800-1900 lukujen vaihteen tienoolla.

Joulupuuna käytettiin aluksi muitakin ikivihreitä puita kuin kuusta. Mäntyä ja katajaa käytetään jossain paikoissa edelleenkin.

Joulukynttilät

Palava kynttilä julistaa jouluna, että Kristus toi ikuisen elämän toivon niille, ”jotka asuvat kuoleman varjon maassa” (Jes. 9:1, Luuk. 1:79).

Sytyttäessämme kynttilät joulupöydälle on aihetta samalla rukoilla, ettei meistä pitäisi paikkansa Raamatun sana: ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan …Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” (Joh. 1:9-11).

Yllä olevat tiedot on pääasiassa saatu seuraavista;

Pentti Lempiäisen kirjasta ”Pyhät ajat” (Kirjapaja).

Pentti Lempiäisen kirjasta "Kuvat puhuvat" (Kirjaneliö).

Antti Laaton kirjasta "Vanhan testamentin selitysraamattu - Laki" (Perussanoma Oy)