Matti Kankaanniemi

Avainmedia / uskonet

Viekö eksegetiikka uskon? – Uskonet - Artikkeli

Viekö eksegetiikka uskon?

Tämän tekstimassan genre on kirje, vieläpä tietoyhteiskunnan kulttuurin lieveilmiönä persoonattomasti tietokoneella kirjoitettuna. Lähdeviitteet ja tieteelliset keskustelut olen karsinut lähes täysin pois. En ole laatinut loogista jäsennystä tekstille tai määritellyt jotakin tarkkaa ongelmaa, johon tällä vastaan. Tämä on tyrvääläisen helluntaipastorin kirje tyrvääläiselle teologian opiskelijalle; niille omituisen heimomme diasporassa eläville jäsenille, jotka ovat ajautuneet tutkiskelemaan hämmentävää jumaluusoppia. Tämä kirje sisältää ulkopuoliselle maailmalle mahdollisesti käsittämättömiä metaforia ja viittauksia ja toisaalta edellyttää eksegeettisen perustermistön jonkinasteista hallintaa. Eli turha kenenkään urputtaa liian vaikeista sanoista ja näennäistieteellisestä pätemisestä. Turussa on Aninkaistenakadulla hyvä bebab-paikka, jossa saa lounasaikaan neljällä eurolla rullakebabin ja pienen jaffapullon. Lehtikorissa on 80-luvun Seura-lehtiä kivoine kuvineen. Mene sinne, syö, lue ja iloitse, jos ahdistaa. Koska jotakin muuta kuitenkin saattaa kiinnostaa kyseinen aihe, tämä kirje julkaistaan myös ghettomme ulkopuolella.

Tämän jälkeen kylmää suihkua sataa tauotta: Evankeliumit ovat heijastusta alkuseurakunnan uskomuksista eivätkä suinkaan historiallisesti tarkkaa raporttia Jeesuksen elämästä, Paavali ei kirjoittanutkaan itse asiassa kuin seitsemän hänen nimeään kantavista kirjeistä, alkuseurakunta oli niin toivottoman jakaantunut, että ns. raamatullisen uskontunnustuksen tekeminen on mahdotonta jne. Istupa siinä sitten suoritetun eksegetiikan kurssin jälkeen aamulla juustohöylän viereen lukemaan päivän hartaustekstiä.

Psykologi Leon Festinger kehitti 1950-luvulla kognitiivisen dissonanssin käsitteen, jolla hän tarkoitti tilaa, jossa entinen käsitys ja uusi tieto ovat sovittamattomasti ristiriidassa toistensa suhteen. Tällöin tämä epätasapainotila (dissonanssi) aiheuttaa ahdistusta ja ihminen pyrkii purkamaan sen. Miten siis teologian opiskelija ratkaisee eksegetiikan peruskurssin synnyttämän kognitiivisen dissonanssin? Osa turvautuu aggressiiviseen ja dogmaattiseen linjaan, jolla koko historialliskriittiseltä tutkimusmetodilta pyritään kaivamaan maa jalkojen alta.

Edesmennyt aktivisti tällä saralla oli Uuras Saarnivaara, joka kiteytti protestinsa kirjaan "Voiko Raamattuun luottaa?", jonka itsekin hankin yhdeksännen luokan luokkaretkellä tamperelaisesta antikvariaatista. Olen kuullut silminnäkijähavaintoon perustuvia legendoja, joiden mukaan jotkut aktivistit ovat eksegetiikan kurssilla kommentoineet kyseisen "suuren vihreän kirjan" kanssa luennoitsijan selityksiä. Vaikka tämän linjan edustajat pyritään yliopiston taholta polttamaan fundamentalisteille varatulla roviolla, on tässäkin ryhmässä joitakin huomionarvoisia edustajia.

Ehkä johtavimpia tämän linjan edustajia on kuuluisan saksalaisen Uuden testamentn tutkijan, Rudolf Bultmannin, oppilaisiin lukeutuva maineikas tutkija-professori Eta Linnemann. "Uskoon tultuaan" Linnemann kehotti heittämään aiemmin kirjoittamansa kirjat roskiin. Käskyä ei noudatettu, koska edelleen eksegeettisessä kirjallisuudessa törmää tämän tästä Linnemannin tutkimuksiin. Tämä radikaaliprofessori siirtyi sittemmin Indonesiaan raamattukoulun opettajaksi ja kirjoitti kirjan historialliskriittisestä raamatuntutkimuksesta tuomiten sen alusta loppuun.

Toinen ratkaisumalli on vähittäinen liukuminen kirjaimellisesta tulkinnasta erilaisten akateemisesti kestävämpien versioiden kautta ateismiin tai läheisesti sitä muistuttavaan kaiken yliluonnollisen ja inspiroidun kieltävään raamattukäsitykseen. Varmaankin maineikkain suomalainen Uuden testamentin tutkija, professori Heikki Räisänen, on hyvä esimerkki tästä. Viidesläisenä fundamentalistina teologiseen tiedekuntaan astunut Räisänen luopui uskostaan välivaiheiden kautta kuten hän kertoo Raamattunäkemystä etsimässä -kirjassaan. Räisänen ei suinkaan ole ainoa esimerkki. Itse asiassa hyvin monilla liberaaliksi tai skeptiseksi kutsutulla tutkijalla on vahva herätyskristillinen tausta kuten herätyskristillinen aforismi "aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä" kuvaa.

Näiden kahden mallin välillä on ehkä hiukan vaikeasti määriteltävä suhtautumistapa, jossa toisaalta ollaan avoimia historialliskriittisen tutkimuksen tuloksille, mutta toisaalta kuitenkin säilytetään aktiivinen herätyskristillinen usko. Koska henkilökohtaisesti edustan tätä viimeistä näkemystä (niin klisee kuin tällainen "kultainen keskitie" oman näkemyksen kuvauksena onkin), yritän helluntailaisen todistuspuheenvuoron muotokriittistä kategoriaa noudattaen valottaa omaa seikkailuani eksegetiikan maailmassa.

Olen muutaman vuoden harrastanut Uuden testamentin eksegetiikkaa ja sijoittanut kirjoihin ja tieteellisiin aikakauslehtiin tuhansia euroja sekä merkittävän määrän valveillaoloaikaa. Kyseessä on kai ollut jonkinlainen maaninen tarve uppoutua johonkin asiaan, jota varmaan vaimoni voisi kuvailla tarkemmin. Joka tapauksessa tämän kommentin tavoite oli itsetehostuksen ja asiantuntijaimagon luomisen lisäksi myös kertoa, että asiaa on pengottu. Tällaisessa touhussa joutuu monta kertaa arvioimaan kaiken lukemansa vaikutusta maailmankatsomukseen ja uskoon. Varsinkin jos yrittää rehellisesti arvioida kunkin kirjoittajan väitteitä sellaisenaan eikä vain jonkin dogmaattisen viitekehyksen puitteissa.

Ensimmäinen uskoa vahvistava seikka on ollut se, että monet huippuluokan eksegeetit ovat edelleen aktiivisia kristittyjä. Katolinen tutkija Raymond E. Brown, jonka varmasti jokainen tunnustaa Uuden testamentin tutkimuksen raskassarjalaiseksi, kirjoitti uransa viimeisen kokonaisen teoksen New Testament Introduction ylittäen rohkeasti tieteellisen käsittelytavan rajoja ja ulottaen päätelmiään käytännön uskon alueelle. Brown ei ole ns. fundamentalisti ja hänen ansionsa historialliskriittisen tutkimuksen saralla on tunnustettu kautta linjan.

Tentin kyseisen kirjan Åbo Akademiin teologisessa tiedekunnassa eksegetiikan syventävien opintojen opintokokonaisuudessa. Kyseessä on siis kaikin puolin yliopistoteologian hyväksymä teos. Samalla kertaa tentin toisen kirjan, jonka kirjoittajat (toistakymmentä kaikkiaan) tunnustautuivat kaikki herätyskristityiksi eli evankelikaaleiksi. Kyseessä oli johdatus historialliskriittisen tutkimuksen metodeihin ja on tietääkseni yksi parhaita aiheesta koskaan kirjoitetuista teoksista.

Evankelikaaliset tutkijat kuten Bauckham, Blomberg, Carson, Dunn, Stanton, Ellis, Gundry, Guelich, Riesner, Bockmuehl, Hays, Osborne, Stein, Green, McKnight, Marshall, Hawthorne, Fee, Mezger, Ladd, Kim, Bock, Evans, Porter, Witherington, Wright jne. ovat aktiivisesti mukana historialliskriittisen tutkimuksen pääjulkaisuissa ja tekevät merkittävää ja tunnustettua tutkimusta, vaikka ovat aktiivisia kristittyjä. Mitä tämä sitten osoittaa? Minulle se on osoittanut ainakin sen, että perusteellinen eksegeettinen tieto ja osaaminen eivät automaattisesti edellytä herätyskristillisen uskontunnustuksen hylkäämistä. Tämä voi olla yksi lähtökohta uskon kriisissä ponnistelevalle eksegetiikan opiskelijalle: pyrkiä selvittämään, miksi joku Ut:n tutkimuksen polut läpikotaisin tunteva tutkija voi edelleen uskoa.

Jos kerran kysymys on tieteestä ja tietyistä melko tarkasti määritellyistä tutkimusmetodeista, miksi tutkijat päätyvät niin erilaisiin johtopäätöksiin esimerkiksi oman maailmankuvansa suhteen? Miksi professori Martin Hengel uskoo Jeesuksen ylösnousemukseen ja professori Gerd Ludemann ei? Kumpikin hallitsee loistavasti eksegeettiset tutkimusmenetelmät ja ovat perehtyneet vuosikymmenten varrella alan tutkimukseen sekä virtauksiin laajasti ja syvällisesti. Hengelistä on jopa sanottu, että hän tietää maailman elossa olevista tutkijoista kaikkein eniten Uudesta testamentista. Selitykseksi ei siis kelpaa viittaaminen jommankumman puutteelliseen alan tutkimuksen hallitsemiseen. Halventavasti lausutut nimitykset kuten fundamentalisti, liberaali, radikaali tai konservatiivi eivät nekään riitä kuittaamaan toisinajattelevien erilaisia johtopäätöksiä. Hyödyllisempää on lähteä pohtimaan tutkimusprosessia ja sen suhdetta maailmakuvaan. Tutkijahan lähtee liikkeelle tietyistä oletetuista asioista, jotka muodostavat hänen maailmankuvansa perustan.

Suhtautuminen ihmeisiin ja yliluonnolliseen on ymmärrettävästi keskeisen tärkeä osa Uuden testamentin tutkijan maailmankuvaa. Etukäteinen (apriorinen) käsitys siitä, voiko ihmeitä tapahtua vaikuttaa monien kohtien tulkintaan ja tätä myöten myös Raamatusta muodostuvaan kokonaiskäsitykseen. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Gerd Ludemann on kirjoittanut erittäin kuuluisan tutkimuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta väittäen, ettei itse asiassa historiallisesti katsottuna mitään tapahtunut. Kyseessä ei ole vapaa-ajattelijoiden tai muiden amatöörien epäselviä ja asiantuntemattomia päättelyketjuja vilisevä propagandapamfletti vaan arvostetun asiantuntijan tekemä tutkimus. (Tämä on minulle sikäli läheinen tutkija, että teen parasta aikaa tutkimusta Ludemannin tavasta käsitellä Uuden testamentin tyhjä hauta-kertomusta.) Kaiken eksegeettisen pyörittelyn taustalla on jatkuvasti oletus siitä, että ajatus kuolleen heräämisestä on "nonsense" eikä mahdu Ludemannin maailmankuvaan. Hän on siinä mielessä rehellinen, että tuo tämän ennakko-oletuksensa selvästi esille.

Ennakko-oletukselliset erimielisyydet

En pysty jakamaan Ludemannin käsitystä ihmeiden mahdottomuudesta. Esimerkiksi kuolleiden heräämisiä on raportoitu mm. lähetystyön yhteydessä sen verran, että uskon niitä todella tapahtuneen. Lähetystyöntekijä Toimi Yrjölän toiminnassa on ainakin kolme ihmistä noussut kuolleista, oma anoppini on herättänyt kuolleen, nigerialainen pastori David Nzewi kertoi minulle herättäneensä kuolleen ja Uruguayn lähestyssaarnaajamme kertoi tapauksesta, jossa kuollut "rukoiltiin henkiin".  Samoin ystäväni, joka on ollut lähetyssaarnaajana Boliviassa, kertoi vastaavankaltaisesta tapauksesta paikallisessa huumevieroituskodissa. Tapausten todenperäisyydestä voidaan tietysti keskustella, mutta olen vakuuttunut, että ainakin osa niistä on totta. Tästä muodostuu monien mielestä tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle sijoittuva käsitys. Jos joku Jeesuksen nimessä herättää kuolleen nykyaikana, on ainakin minun helpompi uskoa, että itse Jeesus on joskus noussut kuolleista. Päättely ei ole täysin aukotonta ja sitä vastaan voidaan esittää monenlaisia kriittisiä huomautuksia. Ludemannin ennakkokäsityksen se kuitenkin osoittaa vääräksi.

Koko käsitykseni kristinuskosta ja sen mielekkyydestä on voimakkaasti sidoksissa Jumalan yliluonnolliseen toimintaan, tai tarkemmin ja tieteellisemmin ilmaistuna "sidoksissa tiettyjen yliluonnolliseksi mieltämieni ilmiöiden tulkitsemiseen Jumalan aikaansaannoksiksi". Vierailla kielillä puhumiset, riivaajien ulosajamiset, profetiat, näyt, sairaiden paranemiset, Jumalan johdatuskokemukset, radikaalisti muuttuneet elämät jne. ovat iskostuneet maailmankatsomukseeni siinä määrin, että ainakin tältä istumalta en pysty kuvittelemaan selittäväni niitä kaikkia puhtaan rationaalisesti. Ei sillä, ettenkö tätäkin olisi yrittänyt, jopa rationalistien avulla.

Metodologiset erimielisyydet

Erilainen ennakko-oletus yliluonnollisesti ei kuitenkaan vielä osoita, että Ludemannin tutkimus olisi metodologisesti jotenkin puutteellista tai virheellistä. Varsinaisia eksegeettisiä argumentteja tulee tutkia sellaisenaan ja arvioida niiden loogisuutta ja perustelujen kestävyyttä. Tämä on tietysti aikaa vievää, eikä kaikkien kristinuskon perusteiden kannalta kriittisten tutkimusten metodologinen arviointi ole yhdelle ihmiselle mahdollista. Esitän tässä hyvin tiivistettynä Ludemannin päättelyn tyhjän haudan osalta ja kommentoin lyhyesti hänen argumenttejaan.

(i) Perusoletuksena Ludemannilla on, että yhdenkään evankeliumin kirjoittaja ei ole silminnäkijä tai edes henkilö, jonka nimi evankeliumiin yleensä liitetään. Väite on kuitenkin siinä määrin kiistanalainen, että sen nostaminen perusoletukseksi ei mielestäni ole oikeutettua. Luukkaan evankeliumin "aitoutta" ovat puolustaneet monet merkittävät tutkijat kuten Joseph Fitzmyer, joka on kirjoittanut yhden arvostetuimmista Luukas-kommentaareista. Raymond Brownkin on todennut, että Luukkaan kirjoittajuuden hylkäämiseen ei ole mitään pakottavia perusteita. Markuksen evankeliumin aitouden puolestakin on esitetty varteenotettavia argumentteja. Ainakin siinä määrin, että Ludemannin tapa puhtaasti lausua tämä oletus ilman perusteluja ei ole mielestäni hyväksyttävä. Johanneksen ja Matteuksen evankeliumien suhteen Ludemannin väite on perustellumpi, joskin niidenkin aitoutta puoltavat monet vakavasti otettavat tutkijat kuten Johanneksen osalta Leon Morris ja Matteuksen osalta Robert Gundry.

(ii) Ludemannin toinen perusoletus on enemmistön ratkaisu synoptiseen ongelmaan. Hänen mukaansa 250-vuotisen tutkimushistorian varma tulos on, että Markus on vanhin ja Luukas ja Matteus ovat käyttäneet sekä Markusta että nk. Q-lähdettä evankeliumeja kirjoittaessaan. Nykyään on kuitenkin usein tapana ainakin mainita muidenkin ratkaisumallien olemassaolosta. Esimerkiksi Q-lähteen olemassaoloa epäilevät ehkä yllättävän monetkin tutkijat kuten Goulder, Goodacre, Linnemann jne. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin Ludemannin kanssa samaa mieltä tämän synoptisen ongelman perusratkaisun mielekkyydestä. Yksi tärkeä näkökohta jää kuitenkin Ludemannilta aivan liian vähälle huomiolle. Synoptisten evankeliumien rinnakkaiset kohdat voivat nimittäin hyvin selittyä rinnakkaisten ja toisiaan muistuttavien suullisten traditioiden olemassaololla. Maineikas skottitutkija James Dunn on tuoreessa Jesus Remembered -kirjassaan soveltanut tätä näkökohtaa, vaikka hyväksyykin periaatteessa kaksi-lähdeteorian.

(iii) Ludemannin mukaan Jeesusta ei haudattu Joosef Arimatialaisen hautaan. Tätä hän ei pysty perustelemaan muuta kuin "on mahdollista, että", "on voinut käydä niin" -tyyppisillä lauseilla. Lisäksi Ludemann tuntuu valikoivan sen, mikä on hänen mielestään traditiota ja mikä redaktiota usein vain sillä perusteella, joka sopii hänen kokonaisteoriaansa parhaiten. Jo tässä vaiheessa tutkimusta käy ilmi, ettei Ludemannin esitys perustu kovinkaan pakottavaan todistusaineistoon.

(iv) Ludemann yhtyy Bultmannin näkemykseen, jonka mukaan Markuksen tyhjä hauta -kertomus on verrattain myöhäinen apologeettinen legenda. Sillä pyrittiin puolustamaan ylösnousemuksen ruumiillisuutta doketistisia suuntauksia vastaan. (Doketismiksi kutsutaan ajattelutapaa, jonka mukaan Jeesus ei ollut täydellisesti ihminen ja ettei hänen kuolemansakaan ollut varsinainen kuolema.) Tämä näkemys on erittäin epätodennäköinen useastakin syystä. Ensiksikin on vaikea kuvitella, että tyhjä hauta kertomus muodostuisi apologeettiseksi argumentiksi vasta sitten, kun kristillinen sanoma levisi enemmän ja enemmän juutalaisesta hellenistiseen ympäristöön. Toiseksi naisten mainitseminen tyhjän haudan ensimmäisinä löytäjinä sotii Bultmannin ja Ludemannin teoriaa vastaan. Vaikka Ludemann pyrkii vastaamaan näihin väitteisiin, jäävät hänen vastaväitteensä hyvin hatariksi.

(v) Ludemann esittää lisäksi ristiriitaisen väitteen, jonka mukaan ylösnousemusjulistus suorastaan provosoi juutalaisia esittämään kysymyksiä Jeesuksen haudasta. Kuitenkin hän näyttää olettavan, että kristityt vastasivat tähän kyselyyn vasta myöhään keksimällä kertomuksen tyhjästä haudasta. Eikö tällä logiikalla kristittyjen ylösnousemusjulistus olisi provosoinut myös näitä vainonnutta Paavalia esittämään kysymyksiä tyhjästä haudasta ja jopa saamaan jonkinlaisia vastauksia? Paavali ei kuitenkaan Ludemannin mukaan tiennyt tyhjä hauta -traditiosta mitään. Siitäkään huolimatta, että Ludemann uskoo Paavalin ylösnousemuskäsityksen pitäneen sisällään uskon ruumiin häipymiseen haudasta.

(vi) Ludemann perustelee Paavalin tietämättömyyden erityisesti analyysillaan vanhasta ylösnousemusformelista 1Kor 15:3-5, joka sisältää neljä ns. hoti-, eli että-lausetta. Formelin lause "ja että hänet haudattiin" viittaa Ludemannin mukaan vain Jeesuksen kuolemaan vahvistaen tämän tapahtuman todellisuutta samalla tavoin kuin "ja että hän ilmestyi Keefaalle" vahvistaa aiempaa väitettä "ja että hän nousi kuolleista". Tulkinta on kuitenkin hyvin kiistanalainen ja kuten Hengel on todennut, täytyy uskontunnustusten lauseita selittää uusille kristityille paljon laajemmin, jolloin jokaiseen lauseeseen on ilmeisesti liittynyt kertomus. Toiseksi Ludemann väittää, että jos Paavali olisi tiennyt tyhjästä haudasta, hän olisi varmasti liittänyt sen kyseisen luvun argumentointiinsa. Tämä väite on niin ikään aika hatara. Suurin osa tutkijoista on (mielestäni hyvin perustellusti) sitä mieltä, että Paavali ei pyri perustelemaan korinttolaisille Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta, minkä nämä olivat jo hyväksyneet ja johon uskoivat. Kysymys oli pikemminkin siitä, voitiinko Jeesuksen ylösnousemus nähdä yhtäläisenä kristittyjen ylösnousemuksen kanssa.

Nämä erimielisyydet ovat puhtaasti teknisiä eivätkä uskoakseni ole riippuvaisia siitä, hyväksytäänkö yliluonnollisten tapahtumien mahdollisuus vai ei. Oma havaintoni, joka tietysti on hyvin subjektiivinen, on, että yliluonnollisen kieltäminen johtaa Uuden testamentin tulkinnassa usein hyvin vaikeasti perusteltaviin oletuskokonaisuuksiin. Ehkä Ludemanninkin heikko eksegeesi juontuu hänen valitsemastaan virheellisesti ennakko-oletuksesta. Hän siis pyrkii perustelemaan oman dogminsa eksegeettisin keinoin, joka on usein huono yhdistelmä. Toisaalta on myönnettävä, että varmasti myös jokaisen kristityn eksegeesiin vaikuttaa joko tietoisesti tai tiedostamatta erilaiset dogmit.

Konsensus?

Uuden testamentin tutkimuksessa viitataan usein tutkijoiden enemmistöön tai konsensukseen jonkin asian suhteen. Erityisesti suomalaisissa alan kirjoissa (kuten Kari Kuulan Paavali-kirjat, Lehtipuun ja Uron toimittama Jeesus-kirja jne.) todetaan usein yksioikoisesti, että tutkijat ovat sitä mieltä tai vielä karummin, että asia vain on tietyllä tavalla. Varsin pian alan tutkimukseen perehtyvä lukija huomaa kuitenkin, että näkemykset konsensuksesta vaihtelevat varsin rajusti. Lisäksi tietyt itsestäänselvyydet ovat tätä vain siksi, että niitä toistellaan kritiikittä.

Esimerkiksi Matteuksen evankeliumin ajoittaminen 80-luvun puoleen väliin tuntuu olevan yksi tällainen oletus, jota toistellaan ilman, että varsinaisiin argumentteihin olisi kovinkaan perusteellisesti pureuduttu. Vertailin viime kesänä eri kommentaarien ja muiden Matteuksen evankeliumia käsittelevien teosten näkemyksiä ajoitusajankohdasta ja mieleeni hiipi väistämättä satu Keisarin uusista vaatteista. Esimerkiksi Allisonin ja Daviesin merkittävä Matteus-kommentaari, johon tämän ns. myöhemmän ajoituksen puoltajat usein viittaavat, oli pettymys eikä pystynyt vastaamaan aiempaa ajoitusta puoltavan Robert Gundryn haasteeseen.

Kuinkahan moni tutkija on päätelmiä tehdessään ottanut kunnolla huomioon ajoitukseen liittyvät epäselvyydet? Niiden vaikutus on kuitenkin varsin merkittävä monien niihin vain epäsuorasti liittyvien aiheiden tutkimisessa, esimerkiksi tässä kirjoituksessa viittaamaani tyhjä hauta-kertomukseen ja sen historiaan. Jos Matteus kirjoitti 60-luvun alussa, että juutalaista versiota tyhjästä haudasta on levitetty "aina tähän päivään asti" (28:15), muodostaa se monien tutkijoiden hypoteeseille kuoliniskun.

Toinen tutkimuksessa automaattisesti oletettu seikka on pastoraalikirjeiden epäperäisyys. Paavali ei siis tämän näkemyksen mukaan kirjoittanut kyseisiä kirjeitä. Kuitenkin amerikkalainen tutkija Luke Timothy Johnson, joka ei millään muotoa lukeudu fundamentalisteihin tai edes konservatiiveihin, on aivan äskettäin horjuttanut tätä konsensusta. Johnson kirjoitti kuuluisaan Anchor Bible Commentary -sarjaan Timoteuskirjeistä kommentaarin, jossa hän perustelee melkein 50 sivun verran (poikkeuksellisen pitkä tällaisen aiheen käsittely) näkemystään, jonka mukaan Paavali itse asiassa kirjoittikin kyseiset kirjeet. Johnsonin argumentointi oli vakuuttavaa ja perusteellista, kuten konsensusta uhmaavalta tutkijalta sopii odottaakin. Mitä tästä sitten opimme? Ainakin sen, että kriittisen tutkimuksen suhteen kannattaa olla kriittinen. Uuden testamentin johdanto-opilliset näkemykset ovat usein ratkaisevan tärkeitä yksityiskohtaisempien tutkimusten mielekkyyden kannalta. Hyvän yleiskuvan voi antaa esimerkiksi Kummelin, Brownin ja Guthrien johdanto-teosten lukeminen rinnakkain.

Voiko Raamattua vain lukea?

Uuden testamentin eksegeettinen tutkimus on siis monimutkaista ja suorien maailmankatsomuksellisten johtopäätösten vetäminen tutkimustulosten perusteella ongelmallista. Tutkimustuloksilla kun on tapana muuttua. Kuuluisa tekstikriitikko Bruce Metzger on kehottanut kirjoittamaan suuret teoriat lyijykynällä, jotta niitä on helpompi myöhemmin muutella. Tällä eksegetiikan epävarmuudella on kuitenkin kaksisuuntainen vaikutus kristityn maailmankatsomukseen. Uskoa vastaan esitettyihin tutkimustuloksiin voidaan oikeutetusti suhtautua kriittisesti tutkimuksen epävarmuustekijät huomioon ottaen. Uskosta ei kannata Ludemannin teoksen perusteella luopua. Toisaalta tämä epävarmuus nakertaa luottamusta Raamattuun absoluuttisena Jumalan sanana. Voiko mistään olla enää varma? Millainen Jumala kirjoittaa niin epäselvän viestin, että edes lukemattomat tutkijayhteisöt projekteineen eivät pääse siitä yksimielisyyteen?

En usko ensisijaisesti niinkään Raamattuun kuin Jeesukseen. Oma uskoni ei perustu käsitykseen, jonka mukaan Raamatun tulee kaikilta osiltaan vastata minun 1900-luvun lopun suomalaisen koulutusjärjestelmän ja tietoyhteiskunnan luomaa käsitystäni siitä mitä historiankirjoitus on. Uskoani ei jaksa ratkaisevasti horjuttaa kysymys, hirttikö Juudas Iskariot itsensä vai syöksyikö hän alas jyrkänteeltä. Mielestäni olennainen kysymys on se, millaisen vaikutuksen Jeesus Nasaretilainen teki seuraajiinsa ja se, miksi nämä ryhtyivät kristityiksi. Onko tämä syy sellainen, että minäkin voin tänään olla kristitty?

Käsitykseni mukaan Jeesus piti itseään ainutlaatuisella tavalla Jumalan edustajana maan päällä, eikä ainoastaan profeetan ominaisuudessa, vaan tavalla, jota Johanneksen evankeliumin niin kutsuttu "korkea kristologia" oikein tulkitsee. Lisäksi hän teki poikkeuksellisia ihmeitä ja opetti monessa suhteessa radikaalia etiikkaa. Jeesus ristiinnaulittiin ja pari päivää myöhemmin hauta löydettiin tyhjänä. Useat sadat Jeesuksen seuraajat alkoivat kokea elämyksiä, jotka he tulkitsivat ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisiksi. Tässä on tietynlainen ydin kristinuskolle sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Kristinusko on siis Jeesus Nasaretilaisen tulkinta Jumalasta, jonka tämä vahvisti herättämällä hänet kuolleista. Tällaisen uskonnäkemyksen puolesta on mielestäni olemassa riittävästi todisteita historialliskriittisen tutkimuksenkin puitteissa. Luonnollisesti herää kuitenkin kysymys, mikä on Raamatun rooli tällaisessa uskossa. Vanha pietistinen periaate korostaa henkilökohtaisen Raamatun lukemisen merkitystä "omaksi rakentumiseksi".

Ensiksikin Raamattu on ainoa kirjakokoelma, jonka kautta voimme päästä selville Jeesus Nasaretilaisen elämästä ja opetuksista sekä siitä vaikutuksesta, jonka hän teki seuraajiinsa. Pelastus löytyy Jeesuksesta ja Jeesus Raamatusta. Toiseksi Jumala näyttää pitävän pelkkää Raamattua ilman sanakirjoja, kommentaareja tai lukuoppaita tärkeänä ihmiselle. Olen lukenut ja kuullut monista tapauksista sekä ollut jopa sellaisissa tilanteissa itse mukana, joissa Jumala on yliluonnollisesti ohjannut ihmisen Raamatun luokse. Ihmisten elämät ovat muuttuneet heidän lukiessaan Raamattua. Tämän kaltaiset ilmiöt ovat tehneet minut varovaiseksi nostamaan tieteellistä raamatuntutkimusta monopoliasemaan. Uskon Pyhään Henkeen, joka "salatulla tavalla" toimii Raamatun yhteydessä. Rudolf Bultmann korosti eksistentialistista kokemusta julistetun sanan yhteydessä. Minä en rajoita tätä kokemusta Bultmannin tavoin vain oman päätöksenteon hetkeksi vaan liitän siihen yliluonnollisia osa-alueita. Pyhä Henki saa Jumalan sanan elämään. "Jeesus-stoorissa" on elämää muuttava voima ja se on totuus. Totuus, joka yhdistää näkymättömän maailman ja tämän näkyväisen elämän kaikkine olosuhteineen.

Niinpä luen Raamattua tavallaan kahdella eri tasolla. Ensimmäinen on tieteellisempi eksegeettinen lukutapa, jossa pyrin selvittämään klassisen hermeneuttisen kysymyksen "mitä teksti tarkoitti alkuperäiselle lukijalleen". Tehdessäni saarnoja pyrin aina tekemään eksegeettisen analyysin siitä Raamatun katkelmasta, johon saarnani perustan. Toinen on huomattavasti subjektiivisempi lukutapa, jolla etsin Raamatun teksteistä ja kertomuksista ihmiselämän perusongelmia ja Jumalallisen maailman toimintadynamiikkaa. Mitä Daavidin ja Goljatin taistelu voi kertoa Jumalan toiminnasta minun tai jonkun kaverini elämässä? Tällaisiin kysymyksiin ei edellytetä heprean kielen verbimuotojen taivutteluja tai tekstikriittisiä analyyseja siitä, onko "judin" viiva niin pitkä, että se pitäisi lukea "wauksi".

Eräs teologi kuvaili monia pappeja sorsateologeiksi. Tällä hän tarkoitti sitä, että nämä ikään kuin sukeltavat opintojen ajaksi tieteellisiin menetelmiin ja sitten valmistuttuaan unohtavat autuaasti historialliskriittisen tutkimuksen. Eksegetiikan opiskeleminen on kuitenkin ainakin omalla kohdallani vaikuttanut selvästi myös uskonkäsityksiin, vaikka se ei olekaan vienyt uskoani inspiraatioon. Olen aiempaa skeptisempi tarkkojen systemaattisten oppikokonaisuuksien etsimiseen Raamatusta. Toisaalta tämä on vahvistanut helluntailaista identiteettiäni. Meitähän moititaan erityisesti luterilaisten taholta usein siitä, että emme esitä yksityiskohtaisia uskontunnustuksia ja oppikokonaisuuksia. Minulle on vähitellen kehittynyt sellainen käsitys, että yksinkertaiset kitaraevankelistat minimalistisine Jeesus pelastaa ja parantaa -oppeineen olivat paljon lähempänä galilealaisen Jeesus-liikkeen ydintä kuin järkälemäisiä systemaattisen teologian esityksiä kirjoittaneet dogmaatikot. KAN-aktioiden epävireiset kitarakuorot tajunnan virrassa syöksähtelevien todistuspuheenvuorojen siivittäminä ovat Jumalan valtakuntaa, joka on tullut lähelle.

Mitä siis ajattelen, kun otan käteeni pastori J. Rossin ystävällisesti minulle lahjoittaman mustakantisen kirkkoraamatun? Vilahtelevatko ajatuksissani Semeia- tai Novum Testamentum -aikakauslehtien sisällysluettelot tai kommentaarien alaviitteet? Ei oikeastaan. Pikemminkin mieleeni tulevat tämän kirjan vaikutukset tavallisten kristittyjen elämässä tai kiinalaiset pastorit, jotka vankiselleissä resitoivat ulkoa harvoista saatavilla olleista Raamatuistaan opettelemiaan katkelmia. Vaikka ilmaus "Hengen miekka on Jumalan sana" tihkuu kaikkea sitä kliseisyyttä, joka herätyskristillisyydessä välillä tympäisee, se kuitenkin Raamattuun sovellettuna kuvaa mielestäni hyvin Raamatun ja lukijan välisen interaktion voimaa ja merkitystä.

Koko kysymystä Raamatun luonteesta Jumalan ilmoituksena voidaan lähestyä myös hiukan eri kulmasta kuin tavallisesti. Jos nimittäin maailmankaikkeuden luoja on tarkoittanut kyseisen kirjan uskonnolliseksi ohjeeksi tai kiintopisteeksi, niin tuntuu loogiselta olettaa, että sanoman välittymisen ehtona ei ole Lähi-idän paimentolaisyhteisön tai antiikin Korinton kulttuurillisen kontekstin tarkka tunteminen. Tässä ilmoituksessa täytyy olla jotakin niin voimakkaasti yleisinhimilliseen kokemukseen ja ihmisyyteen liittyvää, että sen ydinsanoman (ja muu ei voi ydinsanomaa olla) ymmärtämiseen riittää elämä ja lukutaito.

Pidänkin ärsyttävänä joidenkin wannabee-teologien ivallista suhtautumista pyhäkoulujen esi-kriittisen kirjaimelliseen tapaan kertoa Raamatun kertomuksia flanellotaulujen avulla. Henkilökohtaisesti haluaisin kanonisoida flanellotaulut. Pyhäkoulutädit käsittelevät Raamattua juuri niin kuin pitääkin eli herättävät kertomukset elämään ja etsivät niistä jotakin pointtia nykyhetkeen. Raamatun sanoma on nähdäkseni hyvin pitkälti ihmisen ja Jumalan sekä ihmisen ja toisen ihmisen välisen kanssakäymisen opettamista. Sen sanoma ei ole sakramenttien hajutonta, mautonta ja näkymätöntä pseudosubstanssia tai herätyskristillistä jeesus-anna-synnit-anteeks-ennen-kuin-nukahdan -ratkaisun ponnettomuutta. Usko ilman tekoja on kuollut. Sanoman täytyy muuttaa maailmaa muuallakin kuin Simo-Pekan lauluissa ja on se sitä tietysti muuttanutkin.

Yksi rehellisen Uuden testamentin tutkimisen lähes vääjäämätön seuraus on mielestäni merkillinen suvaitsevaisuuden lisääntyminen. Tällä en tarkoita sellaista keski-ikäisen kultturelli-imagoa epätoivoisesti kansalaisopiston lausuntakursseilta etsivän euro-kansalaisen lausuntoja kaikkien teiden perille viemisestä. Pikemminkin tämä suvaitsevaisuus on tarvetta määritellä oma kuin se, mikä ei ole omaa. Skotlantilainen Uuden testamentin tutkija James Dunn kuuluu kiistatta alan johtaviin tutkijoihin maailmassa. Hän on kirjoittanut eksegeettisiä klassikoita, joihin lähdeviitteissä aina uudelleen ja uudelleen palataan.

Yksi näistä klassikoista on vuonna 1977 ilmestynyt Unity and Diversity in the New Testament, jossa Dunn pohtii Uuden testamentin eri kirjojen välisiä teologisia jännitteitä ja toisaalta niiden yhteistä sanomaa. Dunn myös kautta koko kirjan peilaa eksegeettisiä havaintojaan Kirkkojen maailmanneuvoston uskontunnustuslauselmiin. Matteuksen ja Paavalin erilaisten korostusten havaitseminen on vaikuttanut Dunnissa kykyä sulattaa erilaisia uskontunnustuksia kristillisessä nykykentässä. Vaikka Dunnin kirjassa oli jonkin verran sellaista, johon en eksegeettisesti pysty yhtymään, pidin lukukokemusta hengellisestikin avartavana (tai voidaan puhua ehkä pänttäyskokemuksesta, koska opettelin kirjan tenttiä varten varsin perusteellisesti). Raamatun luonteen ymmärtäminen osoittaa, ettei sen tarkoituksena ole luoda yhtä oikeaa oppikokonaisuutta vaan viitekehyksen, jonka puitteissa ajatteleminen synnyttää Jumalan valtakunnan mukaista toimintaa.

Eksegeettisen kummituksen aiheuttamat konkreettiset ahdistukset

Siirryn nyt käsittelemään eksegetiikan kurssin läpäisseen pietistin ahdistuksen aiheita hartaustyyppisessä Raamatun luvussa. (a) Evankeliumeja lukiessa askarruttaa kysymys, onko tämä evankelistan redaktiota, urgemeinden tarpeisiinsa keksimää traditiota vai historiallisen Jeesuksen elämään ulottuvaa ainesta. (b) Miten voidaan olettaa, että Paavalin poleemiset tekstit olisivat Jumalan sanaa? Entäpä ne kirjeet, joista sanotaan, että ne eivät edes ole Paavalin kirjoittamia?

Redaktio vai traditio?

Ensiksi täytyy todeta, että evankelistan redaktion erottaminen ei ole yksiselitteinen juttu, vaikka monet tutkijat toteavat itsevarmasti, että "tämä on varmasti evankelistan omaa käsialaa eikä historiallista Jeesusta". Kun perusteluja lähtee tutkimaan tarkemmin, voi usein havaita kaiken lepäävän vain jonkin "musta tuntuu redaktiiviselta" -fiiliksen varassa. Esimerkiksi Markuksen evankeliumin lopussa (16:7) kerrotaan nuoresta miehestä, joka mitä ilmeisimmin on tulkittava enkeliksi. Leegio tutkijoita on sitä mieltä, että evankelista Markus (kenenä he häntä sitten pitävätkään) on käyttänyt vanhaa traditiota ja lisännyt siihen (redaktio=toimitus) maininnan enkelistä. Mistä me tiedämme, että enkelimaininta on evankelistan keksintöä? Onko siinä jokin sellainen piirre, joka antaa ymmärtää evankelistan lisänneen sen? Itse asiassa ei ole. Kyseisestä maininnasta on tehty ainakin kahdeksan "kirjallisuuskriittistä" teoriaa, mikä kuvaa sitä, että pakottavaa ainesta tiettyyn "hei tuo on redaktiota!" johtopäätökseen ei ole olemassa. Muuten erimielisyyttä olisi vaikea ymmärtää.

Lukemattomat ihmiset ovat nähneet enkeleitä, tyrvääläisille tuttu Ariel löysi Bangkokissa oikean bussin enkelin avulla ja tyrvääläistä lahkoperimätietoa ei voida epäillä; se on lähes kaanonia. Miksi enkeli ei olisi voinut olla Jeesuksen tyhjällä haudalla, jos enkeli voi olla bangkokilaisessa bussissa? Myös enkelin sanat, joita juuri kukaan itseään kunnioittava tutkija ei uskalla pitää aitona historiallisena aineksena, voivat aivan hyvin olla ainakin suurin piirtein totta. Olisiko enkeli vain istua pällistellyt siinä kuin torstai-illan paranormaalin etsiväsarjan alkutekstien taustalla säihkyvä siriuslainen? Jos taas enkeli sanoi jotakin, niin eiköhän joku muistaisi suurin piirtein, mitä tämä olento puhui. Päättelyä voitaisiin jatkaa.

Nämä mantramaiset "tämä on redaktiota" lausunnot monien kirjojen sivuilta täytyy osata "tulkita". Kyseessä ei useinkaan siis ole kestävästi perusteltuja vääjäämättömiä johtopäätöksiä vaan tutkijoiden musta-tuntuu -päätelmiä. Tarkemmin tähän arvauspeliin voi tutustua vaikkapa lukemalla M. Soardsin kirjoittaman tutkimuksen kymmenien tutkijoiden tutkimustuloksista Markuksen pääsiäiskertomuksen redaktio-traditio -jakoa koskien. Kyseinen artikkeli on Raymond Brownin klassikkoteoksen Death of Messiah, Part II lopussa.

Nyt kriittinen lukija tuhisisi fundamentalisteista, James Barrin literalisteille antamista kuoliniskuista ja Bushin hyökkäyksestä Irakiin. Ideologisena höyryhengityksenä voin todeta, että hyväksyn historialliskriittiset tutkimusmenetelmät ja harrastan niiden soveltamista hyvin aktiivisesti. Uskon myös äsken parjaamaani redaktioon. Markuksen evankeliumin kertomat sanat Jeesuksen kasteen yhteydessä "sinä olet minun rakas poikani" ovat muuttuneet Matteuksen evankeliumissa muotoon "tämä on minun rakas poikani". Persoonapronomini on vaihtunut demonstratiivipronominiksi. Tuskin taivaasta on kuulunut sarjana molempia peräkkäin. Tässä on siis joko kyseessä kaksi erilaista traditiota tai sitten Matteus on muuttanut käsissään olevaa Markuksen tekstiä näiden sanojen osalta.

Nyt voimme kysyä, että jos on vähän redaktiota, miksi sitä ei sitten saman tien olisi paljon? Kannattaako yrittää aivopestä huligaanihysteerisiä teinejä Raamatun sisällöllä perjantai-iltaisin, jos ei pysty sanomaan, kuuluiko taivaasta "tämä" vai "sinä"? Voimme varmasti ainakin tiettyyn rajaan asti soveltaa "kunhan asia tulee selväksi" -periaatetta. Onhan meidän todettava, että ihmiskielellä asiat jäävät aina hiukan epäselväksi ja kielestä toiseen käännettynä vielä epäselvemmäksi. Ristiriitaisissa kuvauksissa on tätä periaatetta noudattaen mahdollista tehdä kuvauksista synteesi ja etsiä siitä "sanomaa". Tässä esimerkkitapauksessa sanoma varmaankin on Jeesuksen ja Jumalan ainutlaatuinen suhde, jota parhaiten kuvataan isä-poika -metaforalla.

Raamatun lukemisessa voidaan käyttää myös ns. kanonista lukutapaa. Niinkin kuuluisa ja "liberaali" Ut:n tutkija kuin C. K. Barrett on todennut uskovansa Kaitselmuksen ohjanneen kaanonin muodostumista. Eli kirjalla ja tekstillä on arvoa sen tähden, että se on Raamatussa, eikä Raamatulla sen tähden, että jokin tietty kirja tai teksti on siinä. Tämä ajatus sopii aiemmin viittaamiini tapauksiin, joissa Jumala tuntuu yliluonnollisesti ohjanneen ihmisen Raamatun ääreen.

Otan esimerkiksi tästä vuorisaarnan lukemisen. Näkemyksiä siitä, kuinka paljon vuorisaarnasta on Jeesuksen aitoja sanoja ja kuinka paljon evankelistan itse kehittämää tai traditioista yhdistämää ainesta on, (tosi yllättävää!) kiistelty kysymys tutkijoiden keskuudessa. Kyseistä kappaletta voidaan kuitenkin lähestyä toisenlaisestakin näkökulmasta kuin redaktio-traditio-jaottelusta. Uskon, että vuorisaarna on kokonaisuus, jonka Jumala on tarkoittanut opetukseksi Raamattuun. Näin ollen sillä on minulle sanottavaa, vieläpä auktoritatiivista. Tutkin sitä olettaen, että Jeesus on sanonut juuri sen, mitä Matteus hänen kertoo siinä sanoneen. Ainakin Matteuksen Jeesus sanoo niin. Voin eksegeesin keinoin pyrkiä selvittämään, mitä Matteuksen Jeesus kullakin lauseella tarkoitti ja soveltaa sitä itseeni ja opettaa vielä seurakunnallekin valaistuksiani.

Mutta onko Matteuksen Jeesus historian Jeesus? Jos koen Raamatun yliluonnolliseksi Jumalan ilmoitukseksi, voin vastata tähän myöntävästi "uskossa". Mitä merkitystä on sillä, onko se totta vai ei, jos sillä ei ole mitään relevanssia minun nykyisen elämäni ja olemiseni kannalta? Voimme pohtia sitä historiallista kysymystä, aiheuttivatko Hannibalin elefantit töristessään lumivyöryjä Alpeilla, mutta tämän kysymyksen vastauksella ei ole mitään merkitystä arkikäyttäytymiseeni - vuorisaarnalla on. Koko vuorisaarnasta tekee erityisen merkityksellisen se, että katson sillä olevan merkitystä arkielämässäni. Tämän taas katson johtuvan siitä, että se on Jumalan ilmoitusta. Luokittelen kuitenkin jonkin tekstin tai kertomuksen Jumalan ilmoitukseksi muulla perustein kuin sillä, onko se historiallisesti totta.

Historiallisuus saattaa olla jollekin edellytys tekstin hyväksymiseksi Jumalan ilmoitukseksi, mutta ei kuitenkaan riittävä syy. Mielestäni se ei kaikilta osin ole edes edellytys. Esimerkiksi kysymys "onko Korkea Veisu (Laulujen laulu, Shir Ha Shirim) historiallisesti totta", ei oikein ole mielekäs. Se on osa kanonisoitua Raamattua, mutta sen sanoman kannalta on yhdentekevää, onko joku todella hillunut kaupungin porteilla sepustellen runoja. Vuorisaarnan auktoriteetti perustuu Jeesukseen ja näin ollen siinä varmasti on historiallisuus tärkeämmässä asemassa kuin runojen kohdalla. En lähde vastaamaan tähän kysymykseen argumenteilla vuorisaarnan aitouden puolesta vaan hiukan kiertotietä käyttäen. Uskoni Raamatun luonteeseen Jumalan sanana ja ilmoituksena perustuu moneen eri tekijään. Sekä tästä syystä että myös historialliskriittisen tutkimuksen tulosten perusteella perussuhtautumiseni vuorisaarnan historiallisuuteen on hyvin myönteinen. Näin ollen katson, että todistustaakka on sillä, joka väittää toisin.

Paavali vai Jumala?

Entäpä Paavalin kirjeet? Nämä ovat sikälikin olleet viime aikoina pinnalla, että jotkut Paavalin ajatukset on nähty erityisen loukkaavina kuten homoseksuaalisuuden tuomitseminen. Onko asia niin, että Paavali ei pitänyt hinteistä oman taustansa tähden vai pyrkikö hän kenties kätkemään oman homoutensa aggressiiviseen sublimointiin? Puhuuko tässä Paavali vai Jumala (1Kor 6:9)? Monien kristittyjen eksegeettien kannalta tämä ongelma ei ole yhtä hankala kuin evankeliumien redaktio/traditio -pähkäily. Eksegeesin keinoin pyritään selvittämään Paavalin alkuperäinen tarkoitus ja sitä pidetään Jumalan sanana. Mistä sitten tiedämme, että Paavalin kirjoitukset ovat Jumalan sanaa?

(i) Voimme ajatella näin ns. kanonisin perustein. Uskomme Jumalan ohjanneen kaanoniin juuri ne kirjat, jotka hän on tarkoittanut. Tähänkin näkemykseen sisältyy ongelmia eikä se vastaa moniinkaan yksityiskohtaisiin kysymyksiin, kuten siihen, paljonko pitää lukea aika- ja kulttuurisidonnaiseksi ja mikä on ns. ikuista. Lisäksi herää kysymys kaanonin muodostumisesta ylipäätään. Miksi meidän tulisi pitää kaanonia inspiroituna Jumalan sanana? Osittain vastaisin tähän viittaamalla Raamatun vaikutushistoriaan ja sen ympärillä tapahtuviin asioihin, joita kokonaisuutena kutsun nimellä metainspiraatio.

(ii) Voimme askarrella seuraavanlaista päättelyketjua. Paavali kirjoitti varhaiskristillisen liikkeen sisällä ja tämä liike oli täynnä Jeesus Nasaretilaisen opetusta ja vaikutusta. Tämän opetuksen ja vaikutuksen taas oli vahvistanut mm. hänen ylösnousemuksensa. Paavalin kirjeistä voimme siis löytää Jeesuksen opetuksen sovellusta käytännön ongelmatilanteisiin. Näin ollen Paavali on myös osaltaan linkki Jeesukseen.

(iii) Paavalin keskeinen (ainakin protestanttisen reformaatioperinteen valossa) löytö oli uskosta ja armosta pelastuminen. Tässä olemme aika pitkälti Paavalin kokemuksen varassa. Lain puolesta intoileva fariseus kuvittelee juoksevansa Jumalan tahdon toteuttamisessa suoran mitan edellä muita kunnes kohtaa ylösnousseen Jeesuksen ja tajuaakin juosseensa täysin väärään suuntaan. Hän on "juoksunopeutensa" tähden kauempana totuudesta kuin kukaan muu. Kuitenkin Jumala ilmoittaa hänelle poikansa. Tästä muodostuu Paavalille käsitys armosta pelastumisesta. Ansiot (juoksunopeus) ei paina, koska ne voivat viedä (kuten hänen kohdallaan) väärään suuntaan, vaan Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Paavalin kokemus on sopusoinnussa Jeesuksen opetuksen kanssa (myös historialliskriittisesti märehdityn) ja hänen elämänsä tapahtumat osoittavat yliluonnollisen Jumalan toiminnan siivittävän menoa. Tämän pohjalta voinemme pitää kokemusta Jumalan vaikuttamana. Hänen kirjoituksensa ovat heijastusta maailman tulkitsemisesta tämän armokokemuksen valossa. Hyödyllistä luettavaa siis.

Kirjoitan tässä vielä lopuksi ohjeita sekä Raamatun lukemiseen että muuhun lukemiseen. Nämä eivät ole välttämättä loppuun asti hiottuja amerikkalaisia step-by-step -ohjelmia ikuiseen autuuteen. Ehkä pikemminkin omasta päästä ja kokemusmaailmasta revittyjä nyrkkisääntöjä.

Ohjeita Raamatun lukemiseen:

Jos luet eksegeettistä kirjallisuutta, lue laajasti eri koulukuntien ja näkemyksien edustajien tekstejä. Oikeilla kirjavalinnoilla tai artikkelivalinnoilla voi päästä melko pienelläkin työllä selville alan problematiikasta. Esimerkiksi Jeesus-tutkimuksesta saa yleiskuvan lukemalla Marcus Borgin "Jesus in Contemporary Scholarship" ja Ben Witheringtonin "The Jesus Quest". Lukeminen ei tee sinusta teologian tohtoria, mutta antaa kuvan tutkimuksen tilasta ja toisaalta siitä, kuinka erilaisen kuvan kaksi eri koulukuntaan sijoittuvaa tutkijaa tilanteesta antaa.

Pohdi miksi, joku maailmanluokan eksegeetti voi edelleen uskoa Raamatun inspiraatioon ja luotettavuuteen? Esimerkiksi Craig Blombergin uusi kirja "The Historical Reliability of the Gospel of John" on esimerkki asiantuntevan tutkijan myönteisestä suhtautumisesta Johanneksen evankeliumin luotettavuuteen.

Lue Jumalan nykytoiminnasta. Itse olen lukenut kuutiokaupalla lähetyssaarnaajien elämäkertoja ja vastaavia eepoksia, joissa kuvataan, mitä Jumalan valtakunta merkitsee nykyelämässä. Tämä liittyy mainitsemaani metainspiraatioon eli Raamatun poikkeukselliseen vaikutushistoriaan.

Perehdy Raamatun tulkintaa käsittelevään kirjallisuuteen. Lue esimeriksi Feen ja Stuartin "Avaimia Raamatun tulkintaan" ja Hubbard-Klein-Blomberg -trion "Introduction to the New Testament Interpretation" ja pohdi heidän esitystensä mielekkyyttä.

Syö paljon kebabia, sillä siitä saa proteiinia, joka auttaa lihaskasvuun ja pitää mielen iloisena.

Lue Raamattua ja kirjaa ajatuksiasi, ovat ne sitten analogioita Ilmestyskirjan heinäsirkkojen ja jenkkien Apache-kopterien välillä tai pohdintaa siitä, ovatko Luukkaan evankeliumin alkuhymnit palestiinalaisen yhteisön tuottamia veisuja.

Keskustele valaistuksistasi oikeiden tahojen kanssa.

Matti Kankaanniemi