Luuk. 15:1-3. Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan." Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:

Kunnolliset ihmiset paheksuivat sitä, kun Jeesuksen luo tuli syntisiä ihmisiä kuullakseen häntä. Joten Jeesus esitti näille kunnon ihmisille, ja myös meille kolmiosaisen vertauksen. Kolmas vertauksen osa käsitteli tuhlaajapoikaakin (Luuk. 15:11-32). Nuorempana en kokenut olevani kumpikaan vertauksen veljeksistä, en tuhlaajapoika mutta en myöskään se vanhempi veli. Olin ikään kuin sivusta katsoja. Vertaushan ei koskenut minua – niin luulin.

Luuk. 15:4-10. "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

"Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen."

Vertaus koostuu kolmesta osasta, joita ei saa erottaa toisistaan. Muutama havainto vertauksen alkuosista.

• Mitä lammas tai varsinkaan raha kykenivät itse tekemään sen eteen, että tulisivat löydetyiksi. Vastaus on, ettei mitään. (Mitähän tuhlaajapoika kykenisi tekemään?)

• Lampaan oikea paikka oli lammastarhassa, ei eksyneenä susien seurassa. Rahan paikka oli naisella otsakoristeessa, jossa nyt oli aukko siinä kohtaa, jossa raha oli ollut. (Mikä olisi tuhlaajapojan oikea paikka – Tuhlaajapojan kokoinen aukko oli Isän sydämessä.)

• ”Totta kai” – Jeesus piti selviönä, samoin kuulijat, että paimen lähtisi etsimään lammasta. Ja että nainen etsisi otsakoristeestaan pudonneen rahan. (Miten sitten Jumala löytää kadonneen ihmisen – siihen vastaa vertauksen kolmas osa.)

• Kaikki kolme vertauksen osaa päättyvät juhlaan, sillä olihan kadonnut löydetty ja palautettu oikeaan, sille kuuluvaan paikkaansa. (Miksi vanhempi veli ei osallistunut juhlintaan? Siksi, koska hän oli pahemmin kadoksissa kuin tuhlaajapoika.)

Ihmisen ainoa oikea paikka on Jumalan luona. Tulla löydetyksi ja tulla asetetuksi siihen asemaan, johon Jumala on ihmisen tarkoittanut. Tätä kuvaa myös naisen raha. Hän ei säilyttänyt rahoja piilossa, vaan ne olivat sijoitettu sen ajan tavan mukaan otsakoristeeseen näkyville. Nyt yhden rahan kohdalla oli ammottava aukko. Totta kai nainen etsi. Samoin, jos meidän paikkamme Jumalan luona on vielä tyhjä paikka, totta kai Jumala etsii. Sitä paikkaa, joka sinulla on ”Jumalan otsakäädyssä” ei voi täyttää kukaan toinen. Jumala arvostaa näin paljon jokaista Jeesuksen luo tullutta. Hänellä on Jumalan luona kunniapaikka.

Luuk. 15:11. Jeesus jatkoi: "Eräällä miehellä oli kaksi poikaa.

Jeesus syventää nyt vertaustaan koskemaan selvemmin lähtöasetelman tilannetta, jossa ”ei syntiset” paheksuivat Jeesuksen menettelyä ”syntisten” suhteen. Paheksujat kyllä ymmärsivät vertauksen kertomisen aikana sen, että Jeesus tarkoitti tuhlaajapojalla publikaaneja sekä muita syntisiä ja vanhemmalla veljellä heitä itseään.

Luuk. 15:12. Nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.' Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken.

Nuorempi veli pyysi omaa osuuttaan omaisuudesta isältään. Tuohon aikaan niin ei tehty, ei voitu tehdä. Nykyaikaan siirrettynä poika olisi sanonut isälleen kutakuinkin näin: ”Isä, toivon että menet ja ammut itsesi, jotta saan omaisuutesi.” Tapahtui ensimmäinen mahdottomuus isän taholta, isä suostui. Ja poika lähti omaisuus mukanaan (kolmasosa, koska vanhin poika peri kaksinkertaisen osuuden).

Isä tässä vertauksessa kuvaa sekä Jumalaa että myös Jeesusta. Kumpikin antaa ja sallii meille vapauden, vapauden tulla Hänen luokseen ja myös vapauden olla Hänen luonaan – ja vapauden pysyä poissa. Jumala ei tahdo meistä klooneja tai sätkynukkeja itselleen. Itse asiassa Jumala haluaa ainoastaan, että suostuisimme Hänen rakkautensa kohteiksi. Tämä rakkaus ilmenee Jumalan Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa. Jollemme suostu hyväksymään Jeesusta lähellemme / elämäämme, (koska silloin Pyhä Henki tulee myös elämäämme), on Jumala ”voimaton” rakastamaan meitä. Me kun emme halua Jumalan rakkautta vaan omaisuutta ja menestymistä.

Tuhlaajapoika rakasti isän omaisuutta, ei isää. Jumalakaan ei halua käskeä meitä rakastamaan itseään häneltä saamiemme luonnonlahjojen sijaan. Hän kyllä toivoo meiltä vastarakkautta mutta ei pakota siihen.

Luuk. 15:13. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää.

Perheen sisäinen ristiriita tuli kyläyhteisölle julki, kun nuorempi veli alkoi muuttaa omaisuuttaan (mm. karja) rahaksi, jotta saisi ne mukaansa. Koska nuorempi veli oli menettelyllään tehnyt todella pahasti varsinkin isäänsä mutta myös kyläyhteisöä kohtaan, ei hän voinutkaan jäädä kotikonnulleen kyläläisten halveksunnan kohteeksi.

Omaisuus ei riittänytkään turvaksi. Nuorempi veli oli vaihtanut Isän kodin ja Isän läsnäolon ”oman itsensä toteuttamisen tieksi”. Itse asiassa hän oli tehnyt niin jo aikaisemmin, suunnitellessaan osuutensa pyytämistä. Isän kodin (Jumalan tahdon) hylkääminen johtaa aina syvemmälle synnin harjoittamiseen. Se alkaa ajatuksesta, jatkuu puheena ja toteutuu lopulta tekoina.

Luuk. 15:14-19. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

"Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: 'Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.'

Me ihmettelemme miksi Jumala ei tee mitään, miksi hän sallii tuhlaajapoikien ja -tyttöjen lähteä maailmalle omaa itseämme toteuttamaan? Miksi Jumala ei pidä väkisin kuria luomakunnassaan? Jeesus antaa tässä vertauksessa siihen yhden vastauksen. Jumalan rakkautta on se, kun ”jumalattomalle” tulee vaikeuksia.

Tuhlaajapojan Jumala otti kiinni (= etsikkoaika) siten että hänen omaisuutensa hupeni. Se, mihin poika oli turvannut, se mitä hän rakasti, petti hänet. Nälänhätä oli sitten viimeinen sysäys. Lopulta pojalle ei näyttänyt jäävän montakaan vaihtoehtoa toimia. Pojalle tuli tarve mennä kotiin. Hän toivoi pääsevänsä rengiksi, paremmasta hän ei elätellyt toivoa. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä.

Itseensä meneminen ei tarkoita tässä vielä parannuksen tekemistä. Poika laskelmoi pääsevänsä alennustilastaan ylös omin voimin tekemällä ansiotyötä palkkalaisena. Ja paras paikka siihen olisi tietenkin isän koti. Poika jopa suunnitteli puheen, jolla pehmittäisi isänsä mielen suosiolliseksi itseään kohtaan niin, että pääsisi palkkalaiseksi.

Minut Jumala otti kiinni toisella tavalla; Olen aina lukenut paljon ja herätyksen tilassa ollessani luin hengellistä kirjallisuutta. Kertomukset siitä, miten Jumala parantaa ihmisiä nykypäivänäkin, ottivat minut kiinni. Totesin – tällaisen Jumalan leivissä minäkin haluan olla. Minäkin pyysin siis päästä Jumalalle rengiksi. Tuolloin en vielä tuntenut Jumalaa niin kuin nykyään jo alan hiukan tuntea. Jumalan luonnetta kuvaa hyvin se, että Hän salli minunkin tulla lähelleen vaikka minulla ei ollutkaan Jeesuksen sovitustyötä syntieni peittona. Itse asiassa en tuolloin edes kokenut olevani syntinen. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

Luuk. 15:20. Niin hän lähti isänsä luo. "Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Tuhlaajapoika alkoi toteuttaa suunnitelmaansa päästä palkkalaiseksi.

Pojan lähestyessä kotiaan tapahtui toinen mahdottomuus - isä juoksi vastaan. Siihen aikaan talon isäntä ei voinut juosta häpäisemättä itseään kaikkien kyläläisten silmissä. Seuraus olisi pahempi kuin että kirkkoherra hoipertelisi humalassa kylän läpi laulaen ”Isontalon Anttia ja Rannanjärveä”. Niin ei voitu tehdä – ja kuitenkin isä teki niin. Miksi?- Säästääkseen poikansa kylän läpi kulkemisen häpeältä ja kyläläisten kohtelulta. Isä itse otti päälleen sen häpeän ja rankaisun, joka oikeutetusti olisi kuulunut pojalle.

Näinhän tapahtui myös todellisuudessa, kun Jeesus 2000 v. sitten kärsi minun ja sinun, meidän puolestamme sen häpeän, joka meille kuuluisi silloin kun lähestymme Jumalaa.

Luuk. 15:21. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.'

Kun isä otti päälleen pojalle kuuluneen häpeän, se mursi pojan sydämen. Hän ei pitänytkään sitä puhetta isälleen, jonka hän oli opetellut, vaan sanoi vain ”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.” Suunniteltu puhe palkkalaiseksi pääsemisestä muuttui synnintunnustukseksi.

Kun minä aikoinaan löysin Jumalasta tämän puolen, mursi se minutkin. Olin kyllä kokenut Jumalan suureksi ja kaikkivaltiaaksi, mutta Jeesus – kuka hän oli – ja mihin minä häntä tarvitsin. Vasta kun aloin huomata, että en minä olekaan niin hyvä kuin olin kuvitellut – kun aloin havaita ajatusmaailmani vääryydet, laiminlyöntini, salatun ylpeyteni, kun minäkin olin tuhlaajapojan tavoin tullut syntiseksi, vasta silloin Jeesus alkoi kelvata minulle.

Luuk. 15:22-24. Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.

Sitten vertauksessa tapahtui Isän tekemä kolmas mahdottomuus, tuhlaajapoika sai perheessä täysivaltaisen aseman. Sitä asemaa hän ei ollut edes toivonut. Ei se asema olisi hänelle kuulunutkaan, hänet olisi pitänyt ajaa häpäistynä tiehensä takaisin sikojen seuraan.

Jumalakaan ei meidän suhteemme menettele niin, että ajaisi meidät luotaan pois.

Entä jos poika ei olisi suostunutkaan syntiseksi? Entä jos hän olisi pitänyt kiinni paikastaan palkkalaisena? Sitä Raamattu ei siinä vertauksessaan meille kerro. Sen sijaan Raamattu kyllä kertoo, mitä meille tapahtuu, jos emme tarvitse Jeesusta syntiemme sovittajaksi. Se on sanottu pienoisevankeliumissa; (Joh. 3:16) Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Me kuulemme liian usein tämän Raamatun lauseen tarkoitushakuisesti seuraavalla tavalla; Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, … joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Me jätämme uskon Jeesukseen pois, vaikka lauseen korostus on siinä, että vain Jeesuksen sovitustyön omalle kohdalleen uskovat välttävät kadotuksen.

Onko Jumala nyt julma, kun Hän menettelee näin? Päinvastoin. Jumala olisi julma, jos Hän edellyttäisi jotain meiltä itseltämme pääsyvaatimuksena taivaaseen. Nyt Hän haluaa lahjoittaa kaiken ilmaiseksi. Tämä lahja on vain käärittynä sellaiseen ”käärepaperiin” joka ei meitä miellytä ja siksi hylkäämme käärepaperin lisäksi myös itse lahjan.

Poika sai sormeensa sinettisormuksen, joka oikeutti tekemään sopimuksia perheen puolesta. Syöttövasikkakin teurastettiin ja se oli osoituksena siitä, että isä aikoi pitää pidot koko kylälle. Lammas olisi riittänyt perheen sisäiseen juhlintaan.

Kyllä isällä olikin syytä juhlia. Hän ei ollut ainoastaan saanut poikaa luokseen, vaan oli löytänyt pojan sydämen tasolla. Poika ei enää viettänyt aikaa isän luona saadakseen itselleen omaisuutta vaan isän itsensä vuoksi. Hän ei enää rakastanut isän omaisuutta vaan isää itseään.

Luuk. 15:25-28. "Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä,

Vanhempi veli teki isälleen työtä pellolla eikä ollut läsnä silloin kun nuorempi veli tuli kotiin. Hänet asetettiin tapahtuneen tosiasian eteen. Tässä ei kerrota, missä vanhemman veljen sydän oli kiinni, mutta veljeään ja isäänsä hän ei rakastanut. Tuhlaajapojan kotiintulo vain paljasti vanhemman pojan sydämen tilan. Vanhempi veli oli erittäin osuva kuvaus vertausta kuulemassa olleista fariseuksista ja kirjanoppineista.

Isä teki nyt neljännen mahdottomuuden. Sen sijaan että olisi lähettänyt palvelijat rankaisemaan vanhempaa poikaansa – olihan tämä häpäissyt häntä kaikkien juhlavieraiden nähden uhmaamalla isäänsä – hän tulikin itse nuoren miehen luo. Aikaisempi käännös kertoo, että isä puhutteli poikaansa lempeästi.

Vanhempi veli teki itse asiassa pahemmin isäänsä kohtaan kuin nuorempi veli. Nuorempi oli ”vain toivonut isänsä kuolemaa”, vanhempi nousi avoimeen, julkiseen kapinaan.

Luuk. 15:29-32. mutta hän (vanhempi veli) vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'"

Sen, suostuiko poika sopimaan isänsä kanssa ja tulemaan sisälle vai tappoiko vanhempi poika isänsä, sen Jeesus jättää vertauksessaan avoimeksi. Vertaushan olikin suunnattu fariseuksille ja lainopettajille, jotka eivät vielä tällöin olleet tehneet lopullista ratkaisua Jeesuksen suhteen. He tekivät sen kyllä myöhemmin, he surmasivat isän. Jeesus ja Isä ovat yhtä (Joh. 10:30).

Jeesuksen välittämä kuva Jumalasta ei sopinut kirjanoppineille. Heillä oli sellainen Jumala joka hyväksyi heidät heidän tekojensa tähden ja muunlainen Jumala ei tullut kuuloonkaan. Entä me? Sopiiko Raamatun välittämä kuva Jumalasta, jonka luo ei ole muita teitä kuin Jeesus, sopiiko se meille? (Joh. 14:6, Joh. 10:9)

Miksi te olette tulleet seurakunnan yhteyteen? Oletko pelkästään sivustakatsoja niin kuin minä ennen? Oletko pyrkimässä palvelijaksi? Mikä olisi riittävä määrä rakkauden osoituksia tai sellainen palvelusteko, jolla velvoittaisin Jumalan hyväksymään itseni? Vetoanko Jumalan rakkauteen ohi Jeesuksen, enkä suostu näkemään Jumalan pyhyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Olenko kuin se vanhempi veli ja loukkaannun Jumalan sanaan, jos se sanotaan Raamatun mukaisesti?

Tuhlaajapoikavertauksessa isä teki neljä kertaa sellaisen teon, jonka ei olisi pitänyt olla siinä yhteiskunnassa mahdollista. Onko meillä jo lukkoon lyöty käsitys Jumalasta? Unohdetaan se, sillä Jumala on äärettömän, äärettömän, äärettömän paljon … (Jes. 55:9.)