27.11.2014 Sakari Tuunainen Beta-alustus – Epärehellinen taloudenhoitaja

Vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta


Oheiseen alustukseen olen kopioinut runsaasti Puhakan ajatuksia (joihin yhdyn).


Jeesuksen kertoma vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta kuuluu laajempaan kokonaisuuteen, joka alkaa siitä kun fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies, eli Jeesus, hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan. Jeesus vastasi heille neljällä vertauksella;

Kaikki nämä vertaukset liittyvät siihen, että Jeesusta syytettiin syntisten kanssa veljeilystä.

Luuk. 15:1-3. Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan." Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:


Vertaus eksyneestä lampaasta:

Luuk. 15:4-7. "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.'

Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

Jeesus aloitti vertauksen sanomalla fariseuksille; ”Jos jollakin teistä”. Jos kerran fariseukset itsekin lähtivät etsimään kadonnutta omaisuuttaan, sellaista kuin lammas, miksi he eivät tee mitään kadoksissa olevan ihmisen vuoksi. Fariseukset ja lainopettajat nimittäin opettivat, että syntinen pitää tuomita. Syntinen oli lainopettajien mukaan se, joka ei noudattanut Mooseksen lakia ja siitä johdettuja perinnäissääntöjä. Tästä syystä Jeesustakin pidettiin syntisenä.

Joh. 9:24-25. Mies, joka oli ollut sokea (ja jonka Jeesus paransi sapattina), kutsuttiin nyt uudestaan kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: "Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies (Jeesus) on syntinen." Mies vastasi: "Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen."

Jeesus itse sanoo, että yhdestä syntisestä (= vertauksen löydetty lammas), joka kääntyy (palaa kotiin), iloitaan taivaassa (= järjestetään juhlat ystäville).

Paimenvertaus oli fariseuksille tuttu jo psalmeista, joten kyllä he ymmärsivät että Jeesus puhui Jumalasta ja kansan johtajista paimenina ja kansasta lampaina. Fariseukset ilmeisesti myös ymmärsivät, että Jeesus tarkoitti kotiin jätetyillä lampailla heitä. Heillä saattoi olla tiedossaan sekin, että Jeesus itse oli sanonut olevansa hyvä paimen.

Tässä oli yksi vastaus siihen, miksi Jeesus söi syntisten kanssa. Jeesus paimenena juhli löytynyttä. Jeesus ei kiellä ateriayhteyttä (juhlia kanssaan) yhdeltäkään yhteyteensä tulevalta (Ilm. 3:20).

Itäisessä kirkossa kristilliseksi symboliksi tuli paimen, joka kantaa karitsaa olallaan - läntisessä kirkossa risti.

Ps. 23:1-2. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Ps. 80:2. Kuule meitä, Israelin paimen, sinä, joka johdatat Joosefin heimoa kuin paimen laumaansa, sinä, jonka istuinta kerubit kannattavat! Ilmesty kirkkaudessasi

Joh. 9:40-10:11. Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: "Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?" Jeesus vastasi: "Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä." "Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä." Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. Siksi Jeesus jatkoi: Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta.

Ilm. 3:20. Minä (Jeesus Kristus) seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.


Vertaus kadonneesta hopearahasta:

Luuk. 15:8-10. "Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.'

Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen."

Naisen kymmenen hopearahaa saattoivat olla morsiuslahjaksi saatu koru, jota pidettiin otsalla. Yhdenkin rahan katoaminen pilasi koko korun.

Tämänkin vertauksen sanoma oli; Järjestetään juhlat löytyneen vuoksi – sillä taivaassakin iloitaan.

Jeesus ikään kuin kertoo fariseuksille, että jos kerran yhden löytyneen rahankin vuoksi todellisuudessa järjestettäisiin pidot, niin eikö ihminen olisi arvokkaampi juhlan kohde. Jos kerran yhdellä esineellä voi olla tällainen tunnearvo, kuinka paljon enemmän tunnearvoa ihmisellä on Jumalalle.


Vertaus isästä ja kahdesta pojasta (tuhlaajapoikavertaus):

Luuk. 15:11-32. Jeesus jatkoi: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu. ”Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla. ”Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Jeesus jätti tämän vertauksen kesken. Fariseukset ja lainopettajat kyllä ymmärsivät, että Jeesus tarkoitti vertauksessa vanhemmalla veljellä heitä. Tiedossa ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut, mitenkä he, eli ”vanhempi veli” lopulta suhtautuisivat vertauksen isään. Tulisiko vanhempikin veli kotiin, eli kääntyisi, vai suurenisiko ristiriita. Lopulta vanhempi veli ei suostunut sovintoon isänsä kanssa joka oli armahtanut nuoremman veljen, vaan tappoi isänsä (= Jeesuksen Kristuksen ristillä).

Yksi tämänkin vertauksen selkeä sanoma on se, että löytyneen vuoksi järjestetään juhlat. Toinen käsittelee häpeää.

5. Moos. 21:18-21. "Jos vanhemmilla on tottelematon ja uppiniskainen poika, joka kurituksesta huolimatta ei kuuntele heitä, heidän on otettava poika kiinni ja vietävä hänet kaupunkinsa portille ja sanottava kaupungin vanhimmille: 'Tämä meidän poikamme on tottelematon ja uppiniskainen. Hän ei kuuntele meitä, vaan viettää kevytmielistä ja juopottelevaa elämää.' Silloin kaupungin miesten on joukolla kivitettävä poika hengiltä. …

Isällä oli kiire poikansa luo ennen kuin kyläläiset tai vanhempi veli olisivat ehtineet.

Kumpikaan pojista ei tuottanut kunniaa isälleen. Vanhempi veli oli tässä vaiheessa isänsä kaiken omaisuuden omistaja, vaikka isä olikin jättänyt hallintaoikeuden itselleen. Nuorempi veli oli oman osuutensa jo tuhlannut.

Jeesus ikään kuin haluaa sanoa fariseuksille, että jos kerran vertauksen isä häpäisi itsensä siksi, että nuorempi poika säästyisi, eikö hän, Jeesus, voisi myös häpäistä itsensä kadoksissa olevan ihmisen tähden hyväksymällä syntiset seuraansa ja syömällä heidän kanssaan.


Vanhempi veljeksistä sanoi isälleen; ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Mutta millaista raatamista, millaista omaisuudenkäyttöä ja millaista käskyjen täyttämistä Jumala meiltä odottaa? Tähän liittyy Jeesuksen vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta, jonka myös fariseukset kuulivat.


Vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta:

Luuk. 16:1-8. Jeesus puhui sitten opetuslapsilleen: "Oli rikas mies, jolla oli taloudenhoitaja. Hänelle kanneltiin, että taloudenhoitaja tuhlasi hänen omaisuuttaan. Hän kutsui tämän luokseen ja sanoi: 'Mitä minä sinusta kuulen! Tee tili toimistasi, minun talouttani sinä et enää hoida.' Mies mietti: 'Mitä minä nyt teen? Isäntä panee minut pois taloudenhoitajan toimesta. Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa. Nytpä tiedän! Järjestän niin, että toiset ottavat minut taloonsa, kun joudun lähtemään työpaikastani.' Hän kutsui isäntänsä velalliset vuoron perään luokseen. 'Paljonko olet velkaa isännälleni?' hän kysyi ensimmäiseltä. 'Sata astiaa öljyä', tämä vastasi. Taloudenhoitaja sanoi: 'Tässä on velkakirjasi, istu ja merkitse äkkiä viisikymmentä.' Sitten hän kysyi toiselta: 'Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?' Tämä vastasi: 'Sata tynnyriä vehnää.' Taloudenhoitaja sanoi: 'Tässä on velkakirjasi, merkitse kahdeksankymmentä.'" Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta. Hän sanoi: "Tämän maailman lapset menettelevät toisiaan kohtaan viisaammin kuin valon lapset.

Kun velalliset saivat kukin rahallisesti samansuuruisen ison summan anteeksi, kylässä järjestettiin suuret juhlat. Juhlat ovat niin itsestäänselvyys, ettei sitä tarvinnut vertauksessa edes kertoa. Juhlat järjestettiin isännän kunniaksi, ei taloudenhoitajan. Taloudenhoitajahan oli vain menetellyt isännältään saamillaan valtuuksilla isännän laskuun. Velallisilla ei ollut mitään syytä arvella muuta. Jos he olisivat muuta epäilleet, eivät he olisi ”kanssarikollisiksi” suostuneet.

Isännällä oli nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksyä taloudenhoitajan menettely, joka oli tuottanut hänelle paljon kiitosta ja kunniaa – tai mitätöidä taloudenhoitajan menettely, jolloin isäntää olisi kirottu ja haukuttu.

Kunnia–häpeä –käsitys oli niin paljon toimintaa ohjaava, että taloudenhoitaja itse asiassa kykeni jopa ennakoimaan isäntänsä käyttäytymisen. Hän tunsi isäntänsä luonteenlaadun. Isäntä ei voinut muuta kuin suostua ottamaan kiitokset ja juhlinnan vastaan ja kehumaan taloudenhoitajaansa. Hän ei voinut enää edes erottaa taloudenhoitajaansa tuottamatta itselleen häpeää.


Tämän jälkeen Jeesus suuntasi sanansa opetuslapsilleen (fariseuksetkin tosin kuulivat sen); ”Minä sanonkin teille: hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole.” Juuri näin vertauksen taloudenhoitaja oli tehnyt. Hän oli varmistanut sen, ettei isäntä heitä häntä ulos.

Luuk. 16:9-13. Minä sanonkin teille (opetuslapsille): hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole. "Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa. Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista? Ja jos te ette luotettavasti hoida toisen omaisuutta, kuka teille kerran antaa sen, mikä on teidän omaanne? Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa."

Väärä rikkaus saa tässä mielenkiintoisen merkityksen. Kaikki sellainen rikkaus, joka ei tuota kunniaa Jumalalle, on tässä mielessä väärää. Olisikohan tämä vertaus ollut ohjaamassa alkuseurakuntaa seuraavassa tapauksessa;

Apt. 2:42-45. Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi.

Surullista tässä oli se, että kun muut omaisuudestaan luopuneet halusivat yhteistä hyvää ja tuottaa kunniaa Jumalalle, Ananias ja Safira halusivat kunniaa itselleen samalla kun turvasivat Jumalan sijasta rahaan. He yrittivät palvella samanaikaisesti sekä Jumalaa että mammonaa vaikka Jeesus oli sanonut (Luuk. 16:13); ”Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista"

Apt. 4:32-5:4. Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä. Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja Jumalan armo oli heidän kaikkien osana runsain määrin. Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan. Myös Joosef, Kyproksesta kotoisin oleva leeviläinen, jota apostolit kutsuivat Barnabakseksi - nimi merkitsee: rohkaisija - myi omistamansa pellon ja toi rahat apostolien jaettavaksi.

Muuan Ananias-niminen mies myi yhdessä vaimonsa Safiran kanssa maatilan, mutta pani vaimonsa tieten osan kauppahinnasta syrjään. Loput hän luovutti apostolien haltuun. Silloin Pietari sanoi: "Ananias, miksi olet antanut sydämesi Saatanan valtaan? Miksi yritit pettää Pyhää Henkeä ja jättää maatilan hinnasta osan itsellesi? Tilahan oli sinun, kun et vielä ollut myynyt sitä, ja sinun olivat myös rahat, kun sen myit. Kuinka saatoit ryhtyä tällaiseen tekoon? Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle."

Ei Ananiaan ja Safiran olisi ollut mikään pakko myydä omaisuuttaan. Eikä heidän olisi ollut mikään pakko myynnin jälkeenkään antaa rahoja seurakunnalle. Mutta silloin heitä ei olisikaan kunnioitettu yhtä anteliaina kristittyinä, jollaisena esim. Barnabasta pidettiin. Ei Jumala halua meidän rahojamme vaan meidät itsemme.


Fariseusten (= vanhemman veljen) sydän oli kiintynyt mammonaan (raha, omaisuus) ja se esti heitä tuottamasta kunniaa Jumalalle.

Luuk. 16:14-16. Fariseukset kuulivat kaiken tämän. He olivat rahanahneita, ja niinpä he ivailivat Jeesusta. Jeesus sanoi heille: "Ihmisten edessä te olette olevinanne hurskaita, mutta Jumala tuntee teidän sydämenne. Se, mikä on ihmisten silmissä arvokasta, on Jumalalle iljetys. "Lain ja profeettojen aika kesti Johannekseen asti. Siitä lähtien on julistettu hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta, ja jokaista vaaditaan tulemaan sinne.

Jeesus myös ikään kuin ravisteli fariseuksia ja lainopettajia hereille, että ”ettekö te huomaa, että lain ja profeettojen aika (vanhan liiton aika) on ohi ja että uusi liitto on tulossa.


Jeesus käänsi näillä vertauksillaan fariseusten moitteen ”Jeesus syö syntisten kanssa” näitä itseään vastaan. Fariseusten, ja myös meidän, tulisikin kysyä itseltämme, miten me voisimme omalta osaltamme toteuttaa Jeesuksen sanan; ”Siitä (Johannes Kastajasta) lähtien on julistettu hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta, ja jokaista vaaditaan tulemaan sinne”. Jos me erottaudumme pois syntisten seurasta, kuka siitä hyötyy? Jos suolaa ei käytetä vaan se pidetään purkissa, ”suola pääsee helpolla” mutta suolan omistaja ei suolasta hyödy. Tosin synnistä tulee pyrkiä eroon, ettei suola kävisi mauttomaksi.


Otteita kirjasta; ”Siunattu antaminen”

Kirj. Olof Edsinger ja Jukka Norvanto, painettu vuonna 2013.

Raamatussa on harvoja asioita, joita sen sivuilla arvostellaan yhtä paljon kuin ahneutta ja taloudellisten resurssien väärinkäyttöä. Samaan aikaan Raamatussa kerrotaan laajalti siitä, kuinka Jumala rohkaisee Ihmisiä harjoittamaan anteliaisuutta. Sananl. 11:24 todetaan: ”Antelias antaa ja rikastuu yhä, saituri kitsastelee ja köyhtyy.”

Mitä enemmän Raamattua tutkii, sitä selvemmäksi käy, että siellä antamisesta ei niinkään puhuta velvollisuutena kuin etuoikeutena.

Olen ymmärtänyt, että Raamatussa antaminen on ennen muuta siunausten seurausta.

Syy antamiseen on se, että se on vastausta Jumalan rakkauteen.

Jakamalla vapaasti omastamme osoitamme, että me määräämme rahojamme eikä raha meitä.

Kun Paavali käyttää Room. 12:8 ”didoomi”–sanan (antaa) sijasta ”metadidoomi”–sanaa (antaa yhteyteen), joudumme kysymään, mitä hän sillä tarkoittaa? Meta–sana viittaa suhteen syntymiseen. Ajattelen Paavalin korostaneen juuri tätä. Kun ihminen antaa omastaan toiselle Kristuksen tähden, näiden henkilöiden välille muodostuu suhde. On helppo ajatella toisenkinlaista antamista. Rikas Kroisos ajaa avoautossa ja heittelee seteleitä ohikulkijoille mutta mitään todellista suhdetta antajan ja saajan välille ei synny. Sen sijaan siinä antamisessa, josta Paavali puhuu, muodostuu suhde ja vastuunottaminen kahden ihmisen välille.

Room. 12:8. ... Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.

Yksipuolisen auttamisen ongelma on, että avun antaja voi alkaa hallita autettavia.

Kristillinen usko ei ole yksityinen projekti. Kutsu Kristuksen luo on kutsua elää yhteisössä.

Jokaisen yksittäisen kristityn vastuulla on etsiä Jumalan tahtoa tällä alueella. Mihin tarkoitukseen annan? Kuinka paljon annan? Kukaan toinen ihminen ei voi vastata näihin kysymyksiin meidän puolestamme. Sen, että oma taloutemme on huonossa jamassa, ei tarvitse olla esteenä. Paavali sanoi makedonian kristityistä: ”Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä, uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta.”

6