Seuraavassa Luuk. 18:1-14 teksti on mustalla tekstillä. Aiheeseen liittyvät muut raamatunkohdat ovat tällaisella mustalla kursivoidulla. Omat kommenttini ovat sinisellä tekstillä.

Miten rukoilen?

Luuk. 18:1. Jeesus esitti opetuslapsille vertauksen opettaakseen, että aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta:

Vertauksesta ottaisin esille sen alussa ja lopussa kerrotun asian.

• "Aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta."

Olosuhteet ja vastoinkäymiset eivät saa estää meidän yhteydenpitoamme Jumalan kanssa – eivät saa, vaikka Jumala ei näyttäisikään toimivan. Uskomme Jumalaan näkyy juuri yhteydenpitonamme Häneen. Yhteydenpito Jumalaan vahvistaa lisäksi uskoamme Häneen.

• "Kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä."

Uskon puute näkyy yhteydenpidon / rukouksen vähäisyytenä Jumalan kanssa.

Luuk. 18:2-8. "Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei pelännyt Jumalaa eikä piitannut ihmisistä. Samassa kaupungissa eli myös leskivaimo, joka tavan takaa tuli tuomarin luo pyytämään: 'Ratkaise jo asiani, tuomitse riitapuoleni.' Pitkään aikaan tuomari ei suostunut. Sitten hän kuitenkin ajatteli: 'Kaukana siitä, että pelkäisin Jumalaa tai piittaisin ihmisistä, mutta tästä leskestä on minulle vaivaa. Minä autan häntä saamaan oikeuden, muuten hän ennen pitkää repii minulta silmät päästä.'" Herra sanoi: "Huomatkaa: noin ajatteli väärämielinen tuomari. Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä.

Jeesus yrittää saada meidätkin vakuuttuneeksi siitä, kuinka toisenlainen Jumala on kuin auttamaan haluton ihminen. Joku voisi sanoa, että kyllä minä sen tiedän. Mutta toisinaan minä ainakin huomaan suhtautuvani Jumalaan siten, kuin en tietäisi sitä?

Luuk. 18:8. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?"

Ihmiset uskovat kyllä darvinistiseen kehitysoppiin ja usein jopa itseensä, mutta millaista on se usko, jota Jeesus ei tullessaan löydä? Seuraavassa kertomuksessa Jeesus selventää sekä uskon sisältöä että rukousta.

Edeltävän vertauksen sanoma on, että tulee säilyttää usko Jumalaan silloinkin, vaikka Hän ei näyttäisi vastaavan. Seuraavan kertomuksen sanoma on se, mihin oikea usko Jumalaan perustuu.

Luuk. 18:9-10. Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan (Uskoivat itsessään olevan syyn vuoksi kelpaavansa Jumalalle.) ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: "Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.

Kumpikin meni temppeliin rukoilemaan. Publikaani rukoillessaan uskalsi tosin vain toivoa, että hänenkin rukouksensa kuultaisiin.

Tässä yhteydessä minulle itselleni kirkastui, miksi myös toivo pysyy iankaikkisuuteen yhdessä uskon ja rakkauden kanssa (1. Kor. 13:12-13, 1. Tess. 5:8). Aikaisemmin olen vain ns. "uskonut" sen, koska Jumalan sana niin kertoo.

1. Kor. 13:12-13. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

1. Tess. 5:8. Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle (elämme valon lapsina), on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo.

Kansan keskellä uskottiin vahvasti, että juuri niillä rukouksilla, jotka esitettiin Jumalalle iltauhrin uhraamisen aikana, oli paras mahdollisuus tulla taivaassa kuulluiksi (Ps. 141:1-2, 2. Moos. 29:38). Läsnäolijoiden rukouksien uskottiin nousevan Jumalan luo uhrisavun mukana.

Jeesus oli ilmeisesti ollut temppelissä ja kiinnittänyt huomionsa näihin kahteen rukoilijaan. Fariseus erottautui erilleen muista, sillä kansanjoukossa olisi voinut olla sellaisia, joihin koskiessaan hän olisi saastunut. Publikaani taas erottautui erilleen kansanjoukosta, koska hän koki olevansa syntinen eikä halunnut saastuttaa muita. En yhtään ihmettelisi, vaikka tämä publikaani olisi ollut se Leevi, jonka Jeesus kutsui opetuslapsekseen (Mark. 2:14-15).

Ps. 141:1-2. Herra, minä huudan sinua! Riennä avukseni, kuule ääneni, kun sinua huudan! Olkoon rukoukseni edessäsi uhrisavuna, olkoot kohotetut käteni iltauhri.

2. Moos. 29:38. "Sinun tulee joka päivä uhrata alttarilla kaksi vuoden ikäistä urospuolista karitsaa. Uhraa toinen karitsa aamulla ja toinen iltahämärissä.

Mark. 2:14-15. Kulkiessaan tulliaseman ohi hän näki Leevin, Alfeuksen pojan, istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa minua", ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla Leevin kodissa. Monia publikaaneja ja muita syntisiä aterioi Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa, sillä heitä oli paljon hänen seuraajiensa joukossa.

Luuk. 18:11-12. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.'

Fariseus alkoi kiittämällä, että ei ole sellainen kuin muut ihmiset. Ei hän ollutkaan – hänet erotti muista se, että muiden olisi pitänyt tehdä parannus, hänen ei. Fariseus oli sitä mieltä, että koska hän kykeni ylittämään niiden käskyjen ja kieltojen vaatimustason, joita lainopettajat olivat itse itselleen laatineet, hän kelpasi Jumalalle. Fariseus ei ymmärtänyt Jumalan lain vaatimustason ankaruutta (Mark. 7:6-7, Matt. 5:20).

Jeesuksen seuraajien joukossa oli paljon näitä muita ihmisiä, joihin fariseus itseään vertasi, mutta Jeesusta seurasi vain muutama fariseus (Mark. 2:15).

Mark. 7:6-7. Hän (Jeesus) vastasi heille (fariseuksille ja lainopettajille): "Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä.

Matt. 5:20. Minä (Jeesus) sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Mark. 2:15. Monia publikaaneja ja muita syntisiä aterioi Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa, sillä heitä oli paljon hänen seuraajiensa joukossa.

Tämä rukoileva fariseus oli aivan kuin se vanhempi veli Jeesuksen tuhlaajapoikakertomuksessa. Heillä ei ollut sellaista sydäntä, joka olisi kelvannut Jumalalle (Ps. 51:19, Jes. 66:2).

Ps. 51:19. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.

Jes. 66:2. Kaiken tämän on minun käteni tehnyt, niin nämä ovat syntyneet, sanoo Herra. Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa.

Luuk. 18:13. Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' ("Anna tämän uhrin olla minunkin puolestani.")

Tekstissä viitataan uhriin, joka oli uhrikaritsa. Publikaanin rukous sisältää ajatuksen; "Jumala, anna tämän uhrin olla minunkin puolestani." Publikaani tiesi syntisyytensä, sillä hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan. Hän myös tunnusti syntisyytensä, "löi rintaansa". Publikaanin ainoa toivo oli se uhrikaritsa, jonka Jumala oli itse määrännyt uhrattavaksi, jotta synnit saataisiin anteeksi.

Miten me? Mihin me luotamme? Luotammeko siihen, että Jumala hyväksyy meidät rukoustemme tai hyvien tekojemme vuoksi? Nehän saa Jumala itse meissä aikaan, jos sen sallimme (Fil. 2:13-15, Luuk. 17:9-10). Vai hyväksyykö Jumala meidät sen vuoksi, että tunnustamme syntimme? Kun meillä kuitenkaan ei ole itsessämme voimaa hylätä kaikkia syntejämme (Sananl. 28:13). Tai sen vuoksi, että pidämme Jumalaa armollisena, vaikka Jumalan armo on yksiselitteisesti sidottu Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen (Joh. 3:18). Kaikki nämä edellä mainitut asiat tulevat mahdollisiksi vasta sen tapahtuman seurauksena, että Jeesus kuoli Jumalan uhrikaritsana ja sovitti meidänkin syntimme Jumalan määräämällä tavalla. Ellei meidänkin rukouksemme perustana ole, "anna tämän uhrin olla minunkin puolestani", kaikki rukouksemme ovat silloin fariseuksen itsekehua.

Fil. 2:13-15. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä.

Luuk. 17:9-10. Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'"

Sananl. 28:13. Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon.

Joh. 3:18. Sitä, joka uskoo häneen (Jumalan Poikaan), ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.

Luuk. 18:14. "Minä sanon teille: hän (publikaani) lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen (fariseus) ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."

Mikä erotti nämä rukoilijat toisistaan? Fariseus meni säännöllisesti omalle vakituiselle paikalleen temppeliin. Publikaani ei ollut temppelissä jokapäiväinen vieras. Fariseus piti itseään vanhurskaana sen vuoksi, mihin hän oli kyennyt ja mitä hänellä oli. Publikaani turvautui Jumalan uhrikaritsaan. Publikaanilla oli vain toivo, fariseus uskoi kelpaavansa Jumalalle. Fariseus näytti lisäksi saavan oikean kohtelun Jumalalta, sillä hänellä oli kaikki ulkonaisesti hyvin. Ulkonaisista asioista ei kuitenkaan aina voi päätellä sitä, onko jumalasuhde oikea. Sen ratkaisee sydämen asenne ja sydämen asenne näkyy suhtautumisessa lähimmäiseen (Sananl. 27:19).

Fariseuksella ja väärämielisellä tuomarilla oli samanlainen sydän. Väärämielinen tuomari taipui auttamaan vähäosaista vain pakosta, fariseukset tekivät niin näön vuoksi (Matt. 23:14, Matt. 23:5-7).

Sananl. 27:19. Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi.

Matt. 23:14. "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te viette leskiltä talot ja latelette pitkiä rukouksianne vain näön vuoksi. Sitä ankarampi tulee olemaan teidän tuomionne.

Matt. 23:5-7. Kaiken minkä tekevät he (lainopettajat ja fariseukset) tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.

Entä millainen sydän oli publikaanilla? Publikaanihan oli vihattu juuri siksi, että hän keräsi veroja roomalaisille ja otti siinä sivussa ylimääräisiä tuloja itselleen. Publikaanikin olisi mennyt kadotukseen, ellei hän olisi turvannut Jumalan uhrikaritsaan. Publikaani antoi rukouksellaan, "anna tämän uhrin olla minunkin puolestani", luvan Jumalan uhrikaritsalle, Jeesukselle Kristukselle, tulla sydämeensä.

Vasta Jumalan Pyhä henki meissä vaikuttaa oikeanlaisen sydämen (Hes. 36:26-27). Pyhän Hengen me saamme siinä uudestisyntymisessä Jumalan lapseksi, kun uskomme omalle kohdallemme syntimme anteeksi Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen sovintoveren vuoksi (Room. 3:22-25, Tit. 3:5-7).

Hes. 36:26-27. Minä (Herra Jumala) annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.

Room. 3:22-25. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.

Tit. 3:5-7. Hän (Jumala) pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.

Muuttuuko meidän elämämme sen jälkeen, kun Jeesus Kristus on saanut sydämemme asunnokseen. Hänessä, joka pelastuu ikään kuin katuojasta, ulkoinen muutos tapahtuu nopeasti ja se sotketaan helposti sydämen muutokseen. Sisäinen muutos vie aina paljon aikaa, sillä se on omalle vanhalle luonnolleen kuolemista. Nyt vanhempana kristittynä alan ymmärtää sitä Liisi Jokirannan käsitystä, että ihminen pelastuu ikään kuin kaksi kertaa. Pelastun ensin fariseukseksi, sillä vanha luonto pyrkii pitämään valtansa naamioitumalla hurskaaksi. Vasta kun ymmärrän, miten paljon tarvitsen Jeesusta Kristusta pelastamaan minut myös omilta yrityksiltäni kelvata Jumalalle, sydämeni murtuu. Onneksi Jumala ei jätä kesken aloittamaansa työtä (Ps. 138:8, Jes. 57:15).

Ps. 138:8. Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!

Jes. 57:15. Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.

Eräältä saarnaajalta, muistaakseni Erkki Lemiseltä, kysyttiin kerran, mikä on ihmisen oma osuus pelastumisessaan. Hän sanoi "hangoitella vastaan". Eihän kukaan ota mitään pelastumisenkaan suhteen, ellei sitä anneta hänelle taivaasta (Joh. 3:27). Meidän ei kannata irrottaa Herran otetta itsestämme enää sen jälkeen, kun olemme viimein sallineet Hänen tarttua meihin.

Joh. 3:27. Johannes (Kastaja) vastasi: "Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.