Otan tässä kohdassa Roomalaiskirjeen käsittelyä joitakin kohtia Erik Ewaldsin kirjoittamasta kirjasta ”Tuntematon minä”. (Erik Ewalds oli pappi, psykologi, sairaalasielunhoitaja ja avioliittoneuvoja.)

Olin kopioinut tämän tekstin itselleni jo aikaisemmin, koska olen pitänyt sitä hyvänä. Mutta tajusin nyt, kun luin sen uudelleen, että tämä Ewaldsin teksti kertoo suoraan minusta itsestäni. Ilmeisesti alitajuntani on aikoinaan yrittänyt ilmoittaa minulle joistakin niistä pimentoon painamistani asioista, joita en ole halunnut kohdata, enkä siten myöskään selvittää Herran kanssa. Herran eteen olisi jotenkin vaan kivempi mennä kelvollisempana kuin kelvottomana. Herran suurta armoa kuvaa se, että Hän ei karkota meitä pois vaikka tulemme Hänen eteensä väärin perustein. Lähellään Hänellä on paremmat mahdollisuudet lempeästi avata meidän silmämme näkemään Taivaallisen Isän rakkaus lapsiaan kohtaan. Vasta tämän rakkauden vaikutuksesta uskallamme katsoa oman sydämemme syvyyksiin ja lähteä todellisen muutoksen tielle kulkemaan maallisen elämämme matkaa Jeesuksen armon varassa.

Jos tämä teksti ei ”kolahda” sinuun, ole rauhassa. Sen aika ei ole vielä. Jos elämäsi sujuu hyvin, nauti vain elämästäsi Herran kädellä. Jos ei suju, rukoileminen auttaa (Jaak. 5:13).

Jaak. 5:13. Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä.

Tällä tavalla (mustalla värillä) kirjoitettu teksti on aikoinaan kopioitu Erik Ewaldsin kirjasta.

Tällainen teksti on omaa nykyistä kommentointiani.

Tämä vinokirjoitus on Raamatusta.

Tuntematon minä

Kun ihminen on tullut herätykseen, on se sitä, että totuus on päässyt pienestä reiästä tunkeutumaan ihmisen ehkä hyvinkin täydelliseen puolustusjärjestelmään, jonka läpi ”epämieluisien” totuuksien on melkein mahdoton päästä. Hengellinen uudistus tapahtuu sitä mukaa, kun nämä omatekoiset, mutta voi miten lujat, linnoitukset murtuvat.

Omankin kokemukseni mukaan nämä sisimmän suojaksi rakentuneet torjuntamuurit murenevat vähitellen ajan kanssa, mikäli murenevat ollenkaan. Nytkin, yli 40 vuotta Herran tietä vaeltaneena, huomaan itsessäni vielä näitä esteitä, jotka ovat estämässä Herran työtä minussa. Tämä havainto kertoo minulle sen, kuinka rakastava, pitkämielinen ja äärettömän armollinen Herra on ollut minua kohtaan. Herralla on ollut aikaa odottaa ja taivutella. Hän tietää aina sen parhaan tavan ja ajan, jolla lähestyä meitä – tavan jolla Hän ei riko meidän minuuttamme.

Jokaiseen herätykseen sisältyy piilevä vaara. Se vaara on yhtä suuri kuin kokeneiden sielunhoitajien puute. Sillä ilman ohjausta armoon, herännyt ihminen sulkee itsessään havaitsemansa epämiellyttävät asiat ”varjoon”, eikä käsittele niitä Kristuksen sovintoveren tuomassa turvallisessa ympäristössä.

Tämän vuoksi on tärkeää että uskoon tulon yhteydessä synnit tiedostetaan ja tunnustetaan Herralle Jeesukselle - aluksi ainakin ne, jotka selkeästi ovat Jumalan sanan vastaisia. Sellainen ihminen, joka ei koe tarvetta tunnustaa syntisyyttään, ei ole vielä pelastunut. Hän ei tarvitse Jeesusta syntiensä sovittajaksi, joten Jeesuksen ristinkuolema on hänelle vain kaunis kertomus. Tämä on myös oma kokemukseni.

Liisi Jokiranta kertoo eräällä raamattuluennollaan, että ketään ei kuitenkaan saa painostaa synnintunnustukseen. Jokaiselle uskoon tulevalle tulisi antaa siihen mahdollisuus esim. kysymällä, onko tällä tunnollaan jotain sellaista, joka painaa. Tällaisessa sielunhoitotilanteessa olevalla on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Edes sitä ei saa kertoa, että on jonkun kanssa näin keskustellut.

Tämä varjon muodostuminen tarkoittaa itse asiassa eräänlaista persoonallisuuden jakautumista ja siten tiedostamatonta jännitystilaa. Suljemme persoonastamme pois tiettyjä osa-alueita vaikka ne ovat välttämättömiä ihmisen henkisen tasapainon säilymiselle. Synnillisiksi koettujen ei-toivottujen mieltymysten torjuminen vaatii suurta ponnistusta, kun kaikki kelvottomaksi koettu pyritään pitämään pois mielestä (sitä ei kykene hylkäämisen pelossa kohtaamaan edes Kristuksen kanssa, jos Kristusta ei tunneta vielä riittävän hyvin, niin että Häneen voisi luottaa) ja pyritään keskittymään vain siihen, joka omasta mielestä on kelvollista. Tämä voi johtaa sairaalloisesti aran omantunnon syntymiseen, joka ei tiedä, onko hän tunnustanut Jumalalle kaiken ja oliko syntierittely kyllin tarkka. Luther selvisi aikoinaan tästä itsevanhurskauden märkäpesäkkeestä löydettyään armollisen Jumalan. Liian usein juuri ”hurskaat” ihmiset kehittävät sellaisen kristillisiin käsityksiin perustuvan luonteenlaadun, joka tekee heidät sietämättömiksi ympäristölleen. Asetapa tällaisen ihmisen hurskaus kyseenalaiseksi, niin näet mitä tapahtuu!

Eräs julistaja kertoi tapauksen, jossa hänen vieressään istunut mies valitti, kuinka syntinen ja huono oli. Julistaja oli todennut siihen, että ”niin muuten oletkin”. ”MITÄ, KUKA SINULLE ON MINUSTA SELLAISTA KERTONUT”, tuli kiivaasti heti takaisin.

Tämä mies oli ilmeisesti kehittänyt itselleen hurskaan julkisivun ristiinnaulitsemattoman vanhan luontonsa suojaksi (Gal. 5:24-26). Mies yritti tavoitella itselleen kunniaa tekeytymällä hurskaaksi syntiseksi. Tällaisten kristittyjen kanssa joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan, mitä heille sanoo.

Gal. 5:24-26. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.

Mutta on myös henkilöitä, joilla sairaus saa heidät käyttäytymään vastaavalla tavalla ”kaksisuuntaisesti”. Olen tavannut tällaisia henkilöitä, joiden kuitenkin tiedän olevan pelastuneita Jumalan lapsia. Kannattaa olla tuomitsematta ketään.

Aito uskonnollinen / uskon uudistuminen ei voi tapahtua ilman, että muodostuneen varjon todellinen sisältö paljastuu. Tätä ei tiedosteta ilman tuskaa. Siksi sen tiedostaminen onkin niin vaikeaa, koska tuskaa me yritämme välttää luonnostamme. Varjon tiedostaminen (varjoon peitettyjen asioiden tiedostaminen) voi johtaa myös vaaroihin:

1. Kun ihminen, joka on tiennyt tekevänsä syntiä, tulee tietoiseksi itsessään olevasta perusturmeluksesta, voi se aiheuttaa hänen heittäytymisensä rypemään kaikessa pahassa. Hän koettaa pahan tekemisellä päästä irti pahuuden tunteesta. Hän ei jaksa uskoa siihen, että Kristus tekee vapaaksi.

2. Ihminen voi myös vaipua epätoivoon. Henkilö samaistaa itsensä itsessään huomaamaansa pahuuteen eikä käsitä, että hänen todellinen minuutensa on enemmän.

3. Ihminen voi lähteä havaintonsa jälkeen uudelleen pakomatkalle. Ihminen ei kykene nöyrtymään, vaan käyttäen yhä kaunista ulkokuorta, torjuu yhä syvemmälle ne asiat, jotka olivat ylittäneet tai ylittämäisillään tietoisuuden kynnyksen.

4. Neljäs vaara on ”lain halveksiminen”. Siinä on kysymys aivan erityisestä henkisestä ylpeydestä. Tällainen ihminen on sallinut itselleen ”vapauden lain” varjolla pahassa rypemisen. Tällainen henkilö rypee pahassa samoin kuin henkilö ensimmäisessä tapauksessa mutta eri syystä. Kun ensimmäinen ei jaksa uskoa, että Kristus tekee vapaaksi, jälkimmäinen uskottelee itselleen, että Kristuksen antama vapaus salliikin kaiken sen synnin tekemisen.

Erik Ewaldsin aikana kouluissa vielä opetettiin aitoa uskonoppia, joten ihmiset saivat riittävät perustiedot Jeesuksesta Kristuksesta. Nykyinen koululaitos saa Setan oppeja opettamalla ihmiset halveksimaan Jumalan sanaa, Raamattua. Ihmiset sortuvat nykyisin tähän neljänteen vaaraan mutta seuraavista syistä: Jeesus on heille joko satuolento tai kaiken hyväksyjä, joten syntiä ei ole tai siitä ei tarvitse välittää. Ja väitetäänhän maailman itse luoneen itsensä tyhjästä darvinistisen kehitysopin avulla heikoimmat tappamalla, joten on vain luonnonmukaista ja järkevää toteuttaa kaikki mahdollinen itsekkyys, koska mistään ei joudu tuomiolle. Tämä jos mikä on erityistä henkistä ylpeyttä.

Meillä on kuitenkin Jumala ja Herramme ja vapaaksi tekijämme, Jeesus Kristus. Hän toimii joka hetki arjessakin ihmisen hyväksi. Vain Kristuksen avulla voimme välttyä em. vaaroista tai selvitä niistä. Muuta kautta niistä selviäminen onkin itse asiassa mahdotonta. Vain Kristuksen armahtavan rakkauden alla ja avulla uskallamme tiedostaa syntimme, katsahtaa varjoon heittämiimme asioihin, jotka olemme kieltäneet itsessämme. Ilman Kristusta me joko luovutamme tai lähdemme pakomatkalle. Siksi onkin tärkeää, että tiedostamme, ymmärrämme ja lopuksi hyväksymme Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen suuruuden - myös omalle kohdallemme - myös omien, piilossakin olevien (varjoon heitettyjen) syntien, rikkomusten ja vajavuuksien sovittajana. Vain se, että tuomio on jo langetettu Jeesuksessa, vapauttaa Kristuksessa olevan näkemään kaiken sen, minkä näkemiseen hän ei koskaan rohkenisi, jos se vielä olisi syyttämässä. Tämän iankaikkisen uhrin turvin (Jeesuksen sovintoveren) ihminen voi ”astua alas” sielunsa syvyyksiin.

Ei se, että jokin varjossa ollut asia on Kristuksen armon valossa päästy käsittelemään, tarkoita sitä, että asian voisi tai saisi unohtaa. Silloinhan sinun kärsimyksesi olisi ollut turhaa. Ei Jumalan tarkoitus ole pyyhkiä pois muistojasi, vaan muuttaa ne voimavaraksi. Voimavaraksi ne muuttuvat silloin, kun ne eivät enää syytä. Kun ne on tuotu Kristuksen sovitusveren alle, niistä otetaan syytös pois. Toiset asiat pystyy jättämään kerralla mutta jotkin asiat jäävät päälle ikään kuin Jumala käyttäisi asiaa sellaisena pistimenä, jolla Hän pitää meitä lähellään. ”Että sinä sillä lohdutuksella, jolla Jumala on sinua lohduttanut, voisit muita lohduttaa” (2. Kor. 1:4). Paavalikaan ei koskaan unohtanut sitä, että hän oli alkuaikana vainonnut ja murhauttanut kristittyjä.

2. Kor. 1:3-4. Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia. (Menettäisimme kyvyn lohduttaa muita, jos unohtaisimme ne omat kokemuksemme, joissa olemme saaneet Jumalan lohdutusta.)

Miksi sitten rippi (synnin tunnustaminen myös ihmiselle)? ”Miksi en voinut vapautua, ennen kuin tunnustin kaiken tämän ihmiselle?” Näin kysyttiin Erikiltä. Saammehan mennä suoraan Jumalan eteen. Miksi Hän ei antanut vapautusta ennen rippiä?

1. Onko todella tunnustettu Jumalalle? Jos Jumalalle tunnustaminen on helpompaa, kuin ihmiselle tunnustaminen, silloin meidän jumalamme on pienellä alkukirjaimella alkava jumala. Olemmeko tehneet tunnustuksen kotikissalle mutta emme Juudan leijonalle.

2. Johtuuko haluttomuuteni ripittäytymiseen salaisesta ylpeydestäni. En tahdo nöyrtyä enkä menettää kasvojani kenenkään ihmisen edessä. (Tämä kohta kolahti minuun.)

3. Ehkä rippitilanteessa oli jotain muuta, jota kysyjä ei huomannut. Pieniä apukysymyksiä, jotka kuin itsestään toivat esille huomiotta jääneitä sivuvaikuttimia, joita ripittäytyjä ei koskaan ollut pannut merkille. Aggressiivisuutta, kätkettyjä pelkoja, jotka pohjautuivat vielä kätketympään vihaan tai kaunaan. Naamioitua epävarmuutta ja sen seurauksena ahdistuneisuutta.

4. Kokiko ripittäytyjä tunteen, että keskellä kirvelevää nöyryytystään, ripittäytyjä tunsi ripin antajan hyväksyvän hänet. Se tapahtuu huomaamattomasti ja sanoitta ilmeiden ja eleiden kielellä. Se kieli puhuu voimakkaammin kuin tuhannet sanat. Ilman aitoutta (sitä, että ripin antaja on itse aikanaan tullut hoidetuksi ja armahdetuksi, tai sitten hän tunnistaa avuttomuutensa eikä lähde puoskaroimaan) ei rippitilanteessa synny mitään hengellistä vapautumista.

Sielunhoidossa ja ripissä on hyvä muistaa, että siinä on aina läsnä myös Kolmas. Se mitä tapahtuu, ei tapahdu pelkästään sielunhoitajan ja ripittäytyjän välillä, vaan Jumala on itse vaikuttamassa siinä tilanteessa. Hän vaikuttaa myös sielunhoitajan tahtomisen ja tekemisen. Hän on vaikuttamassa parantavasti ja eheyttävästi sielunhoito- ja ripittäytymistilanteessa.

Sielu ei ole vain osa ihmistä. Ihminen on kokonaisuudessaan elävä sielu. Sielunhoito on siis koko ihmisen hoitamista, mutta niin että se tapahtuu Jumalan edessä. Me emme voi jakaa Jeesusta kahtia, vaan Hän on samanaikaisesti sekä sielunhoitaja että suuri lääkäri. Evankeliumi ja armo ovat Jumalan toimivia voimia.

Laki sanoo, että et saa vihata. Tämä kompensoidaan (se muutetaan toiseen muotoon) siten, että vihan tunnetta ei päästetä tietoisuuteen, se haudataan. Se muuttuu helposti toiseksi sallitummaksi tunteeksi. Esim. halveksunnaksi (tuo toinen ei osaa, on henkisesti tai hengellisesti keskenkasvuinen, yms.). Kun tulemme tästä kaikesta tietoiseksi ja tuomme sen Herralle, tunnustamme sen, koemme anteeksiantamuksen. Vihani (tai mikä se synti olikaan) katoaa olemattomiin heti tai pikku hiljaa ajan kanssa. Se, että en saa vihata, onkin muuttunut muotoon, minun ei tarvitse vihata.

Tässä ja seuraavissa kohdissakin Erik Ewalds kirjoittaa suoraan minusta.

Kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa omia motiivejaan, tuntea itsensä! Siihen matkaan (oman itsensä tuntemiseen) tarvitaan rohkeutta. Se ei useinkaan ole edes mahdollista, ellei Jumalan armo saa olla siinä mukana. Vain armon varassa ja armahdukseen luottaen kestän katsella omaa raadollisuuttani yrittämättä selitellä sitä pois. Itsensä tunteminen vie varmasti myös Jumalan tuntemiseen ja on oikeastaan edellytys sille, että Jumala voitaisiin tuntea. Jumala on ikään kuin ulkopuolinen voima, joka saattaa minua matkalle itsetuntemuksen syövereihin. Sillä matkalla Jumalasuhde muuttuu henkilökohtaiseksi rakkaussuhteeksi. Jos en voi katsella omia motiivejani paljaina, ne eivät voi myöskään muuttua. Olen kieltänyt osan itsestäni, sen osan jota en voi missään olosuhteissa paljastaa, sen osan jota häpeän salaisesti, jota en rakasta. Niinpä en voi rakastaa myöskään lähimmäistäni koska hänessä on juuri niitä piirteitä ja ominaisuuksia, joita (tiedostamattani) en voi itsessänikään hyväksyä.

On mahdotonta kasvaa Hengessä ja Totuudessa ja jäädä samalla tietämättömäksi omasta luonteestaan, tappioistaan, rajoittuneisuudestaan ja mahdollisuuksistaan. Kaikki kypsät ihmiset ovat käyneet itsetuntemuksen nöyräksi tekevää koulua.

Jos se henkilö, joka hakee ongelmiinsa apua, ei suostu näkemään mistä on kysymys, ei häntä voi sielunhoidollisesti paljoakaan auttaa. Erik Ewalds kertoo tapauksen, jossa alkoholisti-isän poika kaatoi isän viinapullon sisällön salaa viemäriin ja tuli siitä tunnontuskiin. Teko sinällään oli väärä. Sen tunnustamisesta ja siihen saadusta synninpäästöstä ei ole kuitenkaan apua, ellei mennä syvemmälle teon motiiveihin. Motiivina taustalla oli isän vihaaminen, halveksiminen. Vielä syvemmältä löytyikin sitten itsensä hylkääminen (se kun oli helpompaa kuin isän lopullinen hylkääminen isänä).

On mahdotonta kasvaa Hengessä ja Totuudessa jos ei halua tai kykene tutustumaan omaan luonteeseensa, tappioihinsa, rajoittuneisuuteensa – siihen varjoon itsessään, johon ei missään nimessä haluaisi tutustua. Jeesuksen sovintoveren turvissa ja Pyhän Hengen avustamana se on mahdollista. Nyt vanhempana kristittynä minäkin allekirjoitan tämän.

Minulta kysyttiin, mitä eroa on uskossa olemisella ja Jeesuksen kanssa kulkemisella. Silloin en osannut vastata. Tämä kohta ehkä antaa vastauksen. Uskoon tuleminen on edellytys sille, että kykenee Jeesuksen kanssa kulkemaan oman raadollisuutensa syvyyksiin – ja tulemaan hoidetuksi siten, että voi sen jälkeen Jeesuksen kanssa kulkien auttaa hengellisesti ja henkisesti muitakin. Ruumiillisissa tarpeissahan voi ”kuka tahansa” muita auttaa.

Betesdan lammikolla ollut sanoi Jeesukselle ”minulla ei ole ketään …”. Kuinka usein se onkaan muodossa ”en tarvitse ketään”. Tämä on itsensä suojaamista. Jos ei päästä toista ihmistä lähelleen, ei tarvitse myöskään paljastaa omaa sisintään tuolle toiselle. Tällöin ei kykene rakastamaankaan - eikä olemaan rakkauden kohteena. Tällainen ihminen suojaa itsensä tehokkaasti kaikilta syvällisiltä ihmissuhteilta mutta myös yhteyden kokemiselta. Jos ei tarvitse muita ihmisiä, ei tarvitse Jeesusta, uskoa eikä lopulta itseäänkään. Ei ole rakkautta puolisoa, lapsiansa saati sitten lähimmäistä kohtaan. Kun tällainen henkilö havahtuu tiedostamaan tilaansa, se voi johtaa entistä tiukempaan suojautumiseen. Ei tilaa välttämättä edes tiedosta, tiedostaa vain pahan olon. Ei kyetä tai uskalleta tulla kuoresta esille. Kuolemakin olisi helpompaa kuin kuoren murtuminen. Tästä pelosta selviää vain Jeesuksen kaikenkattavan armon varassa. Tällaiselle henkilölle ei lain saarnasta ole ehkä mitään apua, koska se vain vahvistaa kuorta.

Tällainen minäkin olin nuorempana. On Jumalan ihme, että Hän sai houkuteltua minut antamaan luvan tulla sydämeeni. Mutta kyllä Jumala joutuikin rakkaudessaan näkemään siinä paljon vaivaa ja käyttämään paljon aikaa. Nyt voin minäkin sanoa, että; ”rakastan, koska Jumala on ensin rakastanut minua” (1. Joh. 4:19).

1. Joh. 4:19. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.