Seuraavassa roomalaiskirjeen teksti on mustalla tekstillä.

Omat kommenttini ovat tällaisella sinisellä tekstillä.

Aiheeseen liittyvät muut raamatunkohdat ovat mustalla kursivoidulla.

Yksimielisiä mutta mistä?

Room. 15:1-2. Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä.

Mitä Paavali tarkoittaa vahvalla ja heikolla? Onko vahva se, joka tietää ja osaa, ja myös toimii käsitystensä mukaisesti. Mutta toimiiko hän silloin myös oikein? Ongelmaksi tulee ihmisen oma käsitys, sillä ihmisen vanha luonto on itsekäs ja haluaa määritellä sen, mikä on oikein ja mikä on vahvuutta. Silloin oikeaksi koetaan oma tai oman ryhmän mielipide ja vahvuutta on omista eduista kiinni pitäminen. Esim. kun 1834-1919 eläneelle Ernst Haeckelille sanottiin, etteivät hänen evoluutiota puolustavat teoriansa pidä yhtä totuuden kanssa, hän totesi: ”Sitä pahempi totuudelle.” Haeckel piirsi väärennökset ihmisen ja eri eläinten sikiöistä väittäen niiden olevan samanlaisia. Tätä jo alun perin valheeksi todettua kuvaa pidettiin koulukirjoissa mukana viime vuosiin asti todisteena darvinistisesta evoluutiosta.

Jumalan haluama vahvuus on erilaista – oikeastaan sitä, että ihminen olisi Jumalalle käyttökelpoinen – ja tähän suostuu ainoastaan sellainen, joka on oppinut tuntemaan oman luontonsa itsekkyyden mutta myös Jumalan armon. Jumala on antanut meille Raamattuun kirjoitetun sanansa, ja sanansa selittäjäksi Pyhän Hengen, jotta voisimme tietää, miten meidän tulisi kussakin tilanteessa menetellä (2. Piet. 1:20-21, 1. Kor. 1:23-30). Mutta suostummeko me edes tutkimaan Jumalan sanaa saati noudattamaan sitä?

2. Piet. 1:20-21. Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä. (Oppineisuus ja viisaus ilman Pyhää Henkeä vie ihmisen aina Sanan selityksessä harhaan.) Yksikään profeetallinen sana ei ole tullut julki ihmisten tahdosta, vaan ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet. (Uudestisyntymätön ihminen lukee Raamattua aina ”laput” silmillä, sillä ilman Pyhää Henkeä hän ei ymmärrä lukemaansa. Uudestisyntynyt alkaa ymmärtää sitä mukaa, mitä hän kasvaa Jumalan lapsena.)

1. Kor. 1:23-30. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. … ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. (Oikealla tavalla vahva tietää omat heikkoutensa ja tarvitsee joka päivä Jeesusta Kristusta ristiinnaulittuna omien syntitaipumustensa vuoksi – joko varjeltuakseen synnin tekemiseltä tai palatakseen Kristuksen sovintoveren alle lankeemuksensa jälkeen.) … Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. (Ihminen unohtaa tämän liian helposti oman vahvuutensa, viisautensa, oppineisuutensa tai rikkautensa lumoissa. Jos ihminen haluaa Jumalan tai ihmisten edessä olla jotain suurta, ei Jumala voi häntä hänen ylpeytensä vuoksi työhönsä juurikaan käyttää. Kyllä suuri voi olla, jos ei siitä ylpeile ja suostuu suuruudellaan palvelemaan muita.)

Jumala käytti apostoli Paavalia suuriin tekoihin, mutta samaan aikaan Paavali oli heikko ja palvelija (1. Kor. 9:19-23). Jumala on viisaasti jättänyt ilmoittamatta meille sen, mikä oli se piikki, joka teki Paavalin niin heikoksi, että hän oli Jumalalle käyttökelpoinen (2. Kor. 12:7-10). Eri ihmisillä on erilaiset piikit, joten tässäkään mielessä ei kannata verrata itseään muihin.

1. Kor. 9:19-23. Vaikka olen vapaa ja kaikista riippumaton, olen ruvennut kaikkien orjaksi voittaakseni Kristukselle mahdollisimman monia. Voittaakseni hänen omikseen juutalaisia olen näille ollut kuin juutalainen; voittaakseni lain alaisina eläviä olen näille ollut kuin lain alainen, vaikka en olekaan lain alainen. Voittaakseni ilman lakia eläviä olen näille ollut kuin eläisin ilman lakia, vaikka en olekaan Jumalan lakia vailla - onhan minulla Kristuksen laki. Voittaakseni heikkoja olen näille ollut heikko. Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia. Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.

2. Kor. 12:7-10. Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua (Paavalia) ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. (Piikki kohdistui ylpeyden nujertamiseen, joten se ilmeisesti oli jokin häpeää aiheuttava vaiva tai asia.) Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen (olen mielistynyt, nähnyt hyväksi) heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. (Paavali ei itse hakeutunut vaikeuksiin, vaan joutui niihin ristiinnaulittua Kristusta julistaessaan. Eikä Paavali alkukielen mukaan iloinnut vaikeuksista, vaan näki ne tarpeellisina asioina ylpeyden torjunnassa.) Juuri heikkona olen voimakas. (Kaikkein voimakkain on sellainen vuoteeseen sidottu vanhus joka rukoilee kiittäen. Häntä käyttäen Jumala hajottaa maahan vihollisen linnoitukset, jotka joku sananjulistaja kykenee vasta sen jälkeen valloittamaan; 2. Kor. 10:4, Jaak. 5:16.)

Saamme ajatella sitäkin, mikä on itsellemme mieluista jos huomioimme lähimmäisemme. Paavalille mieluista oli voittaa muita Kristukselle (1. Kor. 9:22-23). Ennen Kristuksen kohtaamista Damaskoon vievällä tiellä Paavalille mieluisinta oli saada niin monta ihmistä pois Kristuksen luota kuin mahdollista (Apt. 26:10-11). Tällaisen muutoksen Jeesus Kristus ja Jeesuksen Kristuksen seurassa vietetty aika sai Paavalissa aikaan. Kukaan, joka vain suostuu tulemaan ristiinnaulitun Jeesuksen luo turvaan, ei ole toivoton tapaus.

1. Kor. 9:22-23. Voittaakseni heikkoja olen näille ollut heikko. Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia. Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen. (Paavali otti todesta ”Isä meidän” –rukouksen alun. Missä määrin Jumala on meidän Isämme eikä pelkästään minun Isäni?)

Apt. 26:10-11. Paljon pyhiä minä (Paavali) suljin vankiloihin, saatuani ylipapeilta siihen valtuuden, ja kun heitä tapettiin, annoin minä ääneni sen puolesta. Ja kaikkialla synagoogissa minä usein koetin rankaisemalla pakottaa heitä herjaamaan Jeesusta, ja menin niin pitkälle vimmassani heitä vastaan, että vainosin heitä aina ulkomaan kaupunkeihin saakka. (Monen kristityn vanha luonto olisi tässä vaiheessa todennäköisesti halunnut päästää Paavalin pois päiviltä. Kristuksen luonto oli heissä kuitenkin voimakkaampi; Gal. 4:19.)

Room. 15:3. Ei Kristuskaan ajatellut itseään. Onhan kirjoitettu: "Sinun herjaajiesi herjaukset ovat osuneet minuun."

Paavali viittaa tässä psalmiin 69:10.

Ps. 69:10. Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut, ja minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua (niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun).

Monikaan ei tajua sitä, että juuri alempiarvoisina pitämiimme ihmisiin kohdistamamme teot ja tekemättä jättämiset kohdistuvat itse asiassa Jeesukseen itseensä (Matt. 25:40, Matt. 25:45). Kun tämänkin asian tajuaa, kiittää Jumalaa siitä, että Jumala ei julista kadotustuomiota Jeesuksen sovintoveren turviin paenneille (Room. 8:1).

Matt. 25:40. Kuningas vastaa heille (iankaikkiseen elämään meneville): 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'

Matt. 25:45. Silloin hän (kuningas) vastaa heille (iankaikkiseen rangaistukseen meneville): 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.'

Room. 8:1. Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.

Room. 15:4. Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa.

Sana elämään kommentaariraamatun mukaan;

Raamatun tunteminen vaikuttaa siihen, miten suhtautuu nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Mitä enemmän tietää jumalan menneistä teoista, sitä suurempi varmuus on siitä, että hän toimii myös tulevaisuudessa. Raamatun lukeminen lisää luottamusta siihen, että Jumalan tahto on parasta meille.

Jos haluaa oppia tuntemaan Jumalaa - sitä millainen Hän on ja miten Hän toimii - kannattaa lukea Raamattua. Jumala toimii aina samojen periaatteiden mukaan (Mal. 3:6). Jumala tekee aina sen, mitä on luvannut tai uhannut (1. Sam. 15:29). Jumala on sanassaan Raamatussa kertonut meille, mitä Hän on jo tehnyt ja mitä Hän vielä tulee tekemään (Jes. 46:9-10).

Mal. 3:6. Minä, Herra, en muutu

1. Sam. 15:29. Herra, Israelin kunnia, ei tyhjää puhu eikä sanojaan peruuta.

Jes. 46:9-10. Muistakaa menneitä aikoja, muinaisista alkaen: minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole. Minä olen Jumala, ei kukaan ole minun vertaiseni. Jo alusta asti olen kertonut kaiken, mikä oli tuleva, jo ammoin ilmaissut sen, mikä ei ollut tapahtunut vielä. Näin minä sanon, ja päätöksessäni pysyn, kaiken, mitä tahdon, minä toteutan.

”Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi.” Lukiessani Vanhan testamentin selostusta heimoruhtinaiden ilmestysmajaan tuomista lahjoista (4. Moos. 6:11-19), ajattelin ensin että tässä on turhaa selostusta, sillä teksti toistuu samanlaisena 12 kertaa. Mutta Jumala ei vertaile meitä toisiimme eikä Hän menetä kiinnostustaan vähäisimpäänkään lapseensa. Kun joku tuo lahjansa, se on Jumalalle ainutlaatuinen ja ainutkertainen tapahtuma siitä riippumatta, mitä muut ovat aikaisemmin tuoneet tai myöhemmin toivat. Ei Jumala meidän lahjojamme kaipaa vaan sitä, että pitäisimme Häneen yhteyttä.

4. Moos. 6:11-19). Herra sanoi Moosekselle: "Käske päämiesten tuoda uhrilahjansa alttarin vihkiäisjuhlaan yksitellen, kunkin omana päivänään." Ensimmäisenä päivänä toi uhrilahjansa Juudan heimon päällikkö Nahson, Amminadabin poika.

Hän toi 130 sekeliä painavan hopeakulhon, hopeisen vihmontamaljan, joka painoi 70 sekeliä pyhäkkösekelin painon mukaan laskettuna, molemmat täynnä ruokauhriksi tarkoitettua parhaista vehnäjauhoista ja öljystä tehtyä taikinaa, kymmenen sekelin painoisen kultaisen kupin, joka oli täynnä suitsuketta, polttouhriksi nuoren sonnin, pässin ja vuoden vanhan karitsan, syntiuhriksi pukin sekä yhteysuhriksi kaksi nautaa, viisi pässiä, viisi pukkia ja viisi vuoden vanhaa karitsaa. (Tämä teksti toistuu Raamatussa sanasta sanaan 12 kertaa, tuojan nimi ja tuontipäivä vain muuttuvat.)

Room. 15:5-6. Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti, niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää.

Joku pelkää sitä, miten hän kestää vaivan ja ahdistuksen tullessa omalle kohdalle. Kestävyys ja rohkaisu tulevat Jumalalta. Meidän on vain pidettävä yhteys Jumalaan kunnossa. Tämä tapahtuu sekä yksityisessä että seurakunnan yhteydessä tapahtuvassa sanankuulossa ja rukouksessa (Jaak. 5:13-14).

Jaak. 5:13-14. Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan,

Nykyisin vaaditaan yksimielisyyttä mutta ei suinkaan Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti vaan yrittäen mitätöidä Raamatun sanassa olevia itselle epämieluisia asioita. Kristuksen Jeesuksen tahto on, että me noudattaisimme Hänen sanaansa sellaisena kuin se on meille Raamatussa ilmoitettu (Joh. 12:48, Joh. 14:23-24).

Joh. 12:48. Jos joku torjuu minut (Jeesuksen) eikä ota sanojani vastaan, hänellä on kyllä tuomarinsa: se sana, jonka olen puhunut, tuomitsee hänet viimeisenä päivänä.

Joh. 14:23-24. Jeesus vastasi: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän (Jumalan), joka on minut lähettänyt.

Maailman mielipiteet ja niihin mukautuminen näyttävät kristillisissä kirkoissa lisääntyvästi korvaavan Raamatun sanan (Room. 11:2). Yksimielisyyttä ei voida koskaan saavuttaa luopumalla Raamatun sanasta.

Room. 11:2. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, (muuttukaa mielenne uudistuksen kautta) (Mielemme uudistuu ainoastaan silloin, kun Jumala ensiksikin synnyttää meidät lapsikseen uudesti ylhäältä, antaa meille Pyhän Henkensä, ja sen jälkeen kasvattaa meitä lapsinaan itsensä tuntemisessa. Mutta ellei tunne Raamatun sanaa ei tunne Jumalaakaan. Tämän vuoksi Jumalan lapsen mielen uudistuminen on jatkuvaa; Sananl. 4:18-19.)

Poul Madsen on jo 50 vuotta sitten nähnyt pyrkimyksen sellaiseen yksimielisyyteen, joka ei ole Jeesuksen tahdon mukaista. Madsen on kirjoittanut näkemyksensä 62 sivuiseen kirjaseen ”Mitä aikaa elämme”. Otan siitä tähän joitakin kohtia:

Kirkkoisä Augustinus eli vuosina 354-430. Hän kirjoitti kirjan Jumalan valtakunnasta, jossa hän kuvasi maalliset valtiot alistuneina kirkon herruuteen. – Eikö se olisi ihmiskunnan kaikkien ongelmien ratkaisu. Siinä olisi ihmisten kaipaama yhtenäisyys. Katoliset paavit omaksuivat nämä ajatukset ja ottivat elämänsä päämääräksi niiden toteuttamisen.

Martti Luther sai tämän roomalaiskatolisen ajatusrakennelman horjumaan, mutta ei luopumaan päämäärästään, joka on maailma katolisen kirkon holhouksessa. Katolinen kirkko käynnisti vastatoimet uskonpuhdistusta vastaan välittömästi.

Lutherin lähtökohtana oli ”yksin Raamattu”. Vain se on lopullinen auktoriteetti kaikkiin uskoa ja uskonvaellusta koskeviin kysymyksiin. Uskonpuhdistuksessa hylättiin kaikki sellaiset ajatusrakennelmat, joita Raamattu ei hyväksynyt. Samoin meidänkin on hylättävä omat tunteemme, käsityksemme ja näkemyksemme, jos Sana ei ole niiden puolella. Käänteentekevää oli, että Luther julisti yksin Kristusta. Katolinen kirkko ei hyväksynyt sitä, että Neitsyt Maria, pyhimykset, anekauppa ja muu sellainen olivat vaarassa menettää merkitystään.

Lutheria katolinen kirkko ei saanut tapetuksi. Sen sijaa tuhannet muut katolisen kirkon opin vastustajat tapettiin. Voidaan kysyä: Miksi katolinen kirkko raivasi nuo ihmiset pois kaikkialta, missä heitä sai käsiinsä? Minkä vuoksi inkvisitio toimi Etelä-Euroopassa yöt ja päivät? Miksi Espanjan luterilaiset kristityt ja Ranskan reformoitu kirkko hukutettiin vereen? Olivatko nämä uskonsa tähden tapetut ihmiset saivartelijoita – vai oliko kyse itse totuudesta? Onko evankelisen uskon ja katolisen kirkon opin välillä sovittamaton eroavuus, vai onko erimielisyys vain muotoseikoissa (niin kuin nykyään ajatellaan)?

Katoliselle kirkolle on annettava sen ansaitsema tunnustus. Sen suojissa kukoisti vertaansa vailla oleva ihmisnerous. Se oli edelläkävijä sairaanhoidossa, taistelussa spitaalia vastaan, orpojen ja köyhien hoidossa. Kaiken lisäksi se on aina voinut osoittaa keskuudessaan tapahtuvan ihmeitä ja merkkejä. Niinpä se on omiaan vetämään puoleensa kaikkia. Katolinen kirkko tietää tämän. Siksi se nykyaikanakin vakuuttaa, että ainoastaan sen yhteydessä on löydettävissä täysi pelastus. Tämän väitteen uskonpuhdistajat torjuivat.

Mutta onko katolinen kirkko muuttunut olemukseltaan uskonpuhdistuksen jälkeen? Katolisuus säilytettiin täysin ennallaan eikä suhteessa uskonpuhdistukseen väistytty tuumaakaan. Ajatuksista, jotka edustivat yhtä maailmaa yhden kirkon alaisuudessa, ei voitu luopua.

Katolinen kirkko loitontui lopullisesti Raamatun yksinomaista arvovaltaa tähdentävästä kannasta, kun vuosina 1869-70 hyväksyttiin paavin erehtymättömyys, kun hän virkansa puolesta ottaa kantaa oppia ja moraalia koskeviin kysymyksiin. Tämä asia tuli korostetusti esille, kun vuonna 1950 paavi vahvisti opinkappaleen neitsyt Marian ruumiillisesta taivaaseen astumisesta. Siinä todetaan asia, josta Raamattu ei puhu sanaakaan, varmaksi ja uskon kannalta yhtä merkittäväksi kuin Raamatun sana. Huomattavat katolilaiset painottavat edelleenkin sitä, että tässä heidän vanhassa opissaan ei ole mitään hylättävää.

Nykyään ei ole ainoatakaan katolilaista, joka ajattelisi protestanttien polttamista heidän vakaumuksensa tähden, mutta se ei muuta ratkaisevaa kysymystä: onko katolinen usko totuutta vai valhetta? Näyttää, että evankelisten kristittyjen enemmistö vastaa näihin kysymyksiin eri tavalla kuin uskonpuhdistajat. Vaikka katolinen kirkko on uskonpuhdistuksen ajan jälkeen tullut entistä katolisemmaksi, evankeliset kirkkokunnat toinen toisensa jälkeen ojentavat kätensä sille, ikään kuin he syvimmässä mielessä kuuluisivat yhteen. Sama koskee monia vapaakirkkojakin ja näin kaivetaan maata kalliisti ostetun totuuden alta. On kysymys siitä, onko olemassa totuus, jota ei voida myydä mihinkään hintaan? Luther vastasi myöntävästi ja kielsi katolisen opin henkilöön katsomatta.

Nykyään epäillään, onko totuutta olemassakaan. Tämän vuoksi näiden kirkkokuntien johtomiesten ei ole vaikea matkustaa Roomaan paavin puheille. Tänä suhteellisuuden aikakautena evankelisen ja katolisen uskon ero kutistuu niin pieneksi, että sen voi sivuuttaa. Ei niin, että katoliset lähestyisivät protestantteja, vaan päinvastoin. Vaikka katolinen kirkko on selvästi tehnyt tiettäväksi, että se ei tahdo eikä voi muuttaa mitään olennaista kohtaa opistaan, ja että yhdistyminen voi tapahtua vain siten, että kaikki muut tulevat katolisiksi, laitoskirkot jatkavat kulkuaan takaisin Roomaan päin.

Karismaattinen liike tähdentää nykyään sellaisen kokemuksen merkitystä, jota sanotaan ”henkikasteeksi”, ja se saa kannatusta katolilaisten taholta. Tässä ”henkikasteessa” ei puhuta totuudesta vaan omakohtaisesta kokemuksesta. Belgiassa pidettiin (50 vuotta sitten) karismaattisten katolilaisten suurkokous, jonka julkilausumassa sanottiin: ”Pidämme paavia Kristuksen sijaisena maan päällä ja neitsyt Mariaa osallisena Pyhän Hengen välitystehtävässä”. Sama ”henkikaste” tekee katolilaisista entistä varmempia paaviin ja neitsyt Mariaan uskovia. (Ei suinkaan Jeesukseen uskovia.) Jos tämä henkikasteen kokemus johtaa totuuden hylkäämiseen, on syytä tutkia, liittyykö siihen jotakin perusteellisesti eksyttävää.

Ovatko kaikki katoliset pelastuneita? Heidän oma kirkkonsa ei sitä epäile. He käyvät joka sunnuntaiaamu messussa, samaan aikaan kun protestantit makaavat vuoteissaan. He nauttivat sakramentteja, he ripittäytyvät ja tekevät parannusta. He vastaanottavat synninpäästön. He pitävät viikoittaisen paastopäivän. He rukoilevat, etsivät Jumalaa ja uhraavat hänen asiansa hyväksi – mutta ovatko he palastuneita?

Ollessaan katolinen, oli Martti Lutherillakin ihmeellisiä kokemuksia; monesti hän tunsi olevansa temmattu taivaaseen, mutta nuo kokemukset eivät pelastaneet häntä. Kielillä puhuminen ei todista asianomaisen pelastuneen tai kuuluvan Kristukselle. Sen sijaan pelastuksesta todistaa se, että ihminen Jumalan armosta käsittää totuuden, evankeliumin, ja tekee siitä johtopäätöksensä. Jos Luther ja marttyyrit olivat oikeassa tuomitessaan katolisuuden, silloin on olemassa erottava kuilu katolisen uskon ja meidän uskomme välillä. Tässä ei ole kysymys suhtautumisessa henkilöihin vaan totuuteen.

On selvää, että katoliseen kirkkoon mahtuu koko kristikunta, kunhan se vain tunnustaa paavin kirkon keskipisteeksi ja johtajaksi. Ulkopuolelle jää vain mitätön kiihkoilijoiden vähemmistö, johon mikään ei pysty. He eivät usko uusiin totuuden löytöihin, eivätkä kokemuksessa saavutettuun yhteenkuuluvuuden ihmeelliseen tunteeseen. He ovat ärsyttäviä ja lopuksi on parasta koko ihmiskunnalle, että heistä päästään. Hehän ovat itse jättäytyneet ulkopuolelle. He pitävät Sanaa kaiken uuden mittapuuna eivätkä kulje yleisen kehityksen mukana. Jos Sana torjuu uuden tai varoittaa siitä, hekin tekevät samoin. He puhuvat vielä Jumalan vihasta, tuomiosta ja armosta, pelastuksesta ja kadotuksesta, eivätkä halua tuntea muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna. Ja kuitenkin he rohkenevat kehottaa kirkon omia lapsia parannukseen.

Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta, millaiseksi maailmanajan loppu tulisi muodostumaan, Hän vastasi ensiksi: ”Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä” (Matt. 24:4, Mark. 13:5, Luuk. 21:8). Jokaisen eksytyksen tuntomerkkinä on, ettei se suinkaan esiinny eksytyksenä vaan Jumalan siunauksena. Eksyttäjät ja eksytettävät eivät itse tiedä, että kysymyksessä on eksyttäminen ja eksyminen. Edelliset pitävät itseään Jumalan palvelijoina. Meidän on syytä rukoilla Jumalalta armoa voidaksemme noudattaa totuutta rakkaudessa. Sillä tuskin kukaan rohkenee väittää olevansa välinpitämätön, kun Herra kehottaa varomaan eksytystä.

Ilman hiljaisuutta ja harrasta rukousta mekin eksymme. Mutta hiljaisuuteen pääseminen Jumalan edessä johtaa oman minän väistämättömään tuomioon. Oma tappio, oma synti ja oma mitättömyys nousevat selvästi näkyviin. Totuus voittaa lopulta mutta tavalla, joka ensin näyttää täydelliseltä tappiolta. Se ei miellytä sinua lukijani, eikä se miellytä minuakaan. Meidän on toden teolla vaivuttava Herran kasvojen eteen voidaksemme hyväksyä hänen tuomionsa, hänen tahtonsa ja hänen tiensä.

Tänään tähän voi lisätä sellaisen pyrkimyksen yhteyteen, jonka nimi on ”krislam”. Paavi on sitoutunut edistämään krislamin asiaa. Tässä antikristillisessä lopunajan opissa Isä Jumala korvataan Jumalan yleisnimellä, joka Islamissa on ”Allah” –sana ja Jumalan Poika Jeesus Kristus korvataan ”Messias” ja ”Jeesus” –sanoilla. Islamissa Allah ei ole Isä, Jeesus ei ole Jumalan Poika eikä Pyhä Henki ole Jumalan persoona. Jos kristitty luopuu Jumalasta Isänä, Jeesuksesta Jumalan Poikana tai Pyhästä Hengestä Jumalan persoonana, ei hän enää ole kristitty vaan antikristitty. Moni ajattelee, että kyllähän nyt yhteyden vuoksi voi joistakin periaatteista luopua. Mutta silloin ei luovuta pelkästään periaatteista vaan Totuudesta, joka on Jeesus Kristus.

Tällainen yhteys tulee Raamatun mukaan maailmassa kyllä toteutumaan, mutta se yhteys päättyy täydelliseen katastrofiin; Ilm. 17:1-18.

Room. 15:7. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.

”Hyväksykää … niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.” Milloin toisen hyväksyminen aiheuttaa Jumalalle kunniaa? Ei ainakaan silloin, jos hyväksyy toisessa sellaisia tekoja tai mielipiteitä, jotka ovat selkeästi Raamatun sanan vastaisia. Julkisesti synneissä rypeviä sekä harhaopin levittäjiä tulee seurakuntaelämässä karttaa (Juud. 1:22-23, Tit. 3:9-11).

Juud. 1:22-23. Armahtakaa niitä, jotka epäilevät. Pelastakaa ne, jotka voitte, temmatkaa heidät tulesta! Toisia taas säälikää kavahtaen heitä, inhotkaa jopa heidän ruumiinsa tahraamaa vaatetta. (Jumalan pyhyyden ja sanan tuntemus on nykyisin niin ohutta, ettei moni tiedä, tai edes halua tietää, mikä Jumalan sanan mukaan on syntiä. Syntinsä kanssa kipuileva tulee armahtaa.)

Tit. 3:9-11. Vältä typeriä väittelyitä, sukuluetteloita sekä lakia koskevia riitoja ja kiistoja, sillä ne ovat hyödyttömiä ja turhia. Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti (mutta jätä tuomio Jumalalle). Sinähän tiedät, että tuollainen ihminen on kieroutunut ja tekee syntiä. Hän tuomitsee itse itsensä. (Ongelmallisempaa harhaoppisen ihmisen karttaminen on silloin, jos hän sattuu olemaan omassa seurakunnassa. Pelastumaton ei ole sama asia kuin harhaoppinen. Liturginen kaava yleensä pelastaa tilanteen jumalanpalveluksessa niin, että sooloilla voi oikeastaan vain saarnassa. Ehtoollisen viettokin on pätevä, eikä riipu jakajasta, silloin kun se oikein jaetaan. Oman seurakunnan työntekijöiden puolesta on rukoiltava paljon.)

Sana elämään kommentaariraamatun mukaan;

Rooman seurakunnassa oli juutalais- ja pakanataustaisia kristittyjä, orjia ja vapaita, rikkaita ja köyhiä sekä uskossaan heikkoja ja vahvoja. Erilaisten taustojen vuoksi heidän oli vaikea hyväksyä toinen toisiaan.

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että ottaa toisen kotiinsa ja sydämeensä, aterioi ja tekee asioita yhdessä hänen kanssaan eikä syrji häntä taustan, taloudellisen tilanteen tai minkään muunkaan seikan perustella. Meidän tulisi vastustaa taipumusta viettää aikaa vain tuttujen kanssa ja sen sijaan yrittää tietoisesti löytää yhteyttä myös erilaisiin, meille tuntemattomiin ihmisiin. Siten hyväksymme toiset samoin kuin Kristus on hyväksynyt meidät ja tuotamme kunniaa Jumalalle.