Kuunteleva rukous (Jukka Jämsènin luennoista ja kirjasta)

Olen koonnut Jukka Jämsènin kirjasta ja parista kuulemastani alustuksesta kohtia, jotka kuvaavat hänen esittämäänsä profeetallista kuuntelevaa rukousta. (Kirja; Pelkkänä korvana, Jukka Jämsèn, Karas-Sana Oy)

Minulla oli tietyt ennakkoluulot Jukka Jämsènin kuuntelemisessa ja hänen kirjansa lukemisessa. Yksi näistä oli Perusta-lehdessä 6/2018 ollut kriittisesti suhtautuva kirjoitus, josta ote;

(Arvostelija kirjoittaa;) Miksi sitten kirjan luettuani suhtaudun aikaisempaa kriittisemmin kuuntelevaan rukoukseen ja kallistun vasten tahtoani sessationismiin? Syitä on kaksi: kirjan tarjoama kokemuskristillisyys ja opetus profetiasta.

Jos arvostelua lukiessani olisin tarkistanut sanakirjasta, mitä sana "sessationismi" tarkoittaa, olisin heti osannut suhtautua kyseiseen arvosteluun oikealla tavalla. Sessationismiin kallistuva näet uskoo, että armolahjat olivat vain apostolisen ajan ilmiö ja että nykyisin Jumala ei enää armolahjoja anna. Arvostelijan ennakkokäsitys armolahjoista on vaikuttanut hänen arviointiinsa. Samoin vaikuttaa minun armolahjamyönteinen kantani omaan arviointiini. Hengellinen todellisuus tuntuu olevan yhä vieraampi asia länsimaalaiselle ihmiselle, jopa joillekin Raamatun tutkijoille.

Toinen asia, mikä vaikutti ennakkokäsityksiini, oli kokemus ensimmäisestä osallistumisesta tilaisuuteen, jossa kuuntelevaa rukousta Jukka Jämsènin johdolla käytettiin. Silloin ryhmissä oli vain kaksi henkilöä, joista kumpikin vuoroin rukoili toisen puolesta. Vaikka sille toiselle ei olisi tarvinnut sanoa sanaakaan, koin tilanteen silti ahdistavana. Siinä joutui toimimaan yksin vieraassa tilanteessa. (Jukka Jämsèn toimii toisinaan edelleen myös tällä tavalla – ja edelleenkin minä vierastan sitä.) Toisaalta jos jään odottamaan sitä, että olen ”kotona” kyseisessä tilanteessa, en lähde ikinä liikkeelle.

Nyt viimeksi tilanne oli minun kannaltani parempi. Ryhmiin tuli kolme henkilöä, joista aina yhden puolesta rukoiltiin. Jukka Jämsèn rukoili ääneen, rukousryhmässä sai olla hiljaa. Jämsènin rukouksen jälkeen rukoiltavana olevalle muut ryhmässä olevat saivat halutessaan kertoa heille syntyneet vaikutelmat. Nyt kun sai olla hiljaa kaksin, sanottavan puuttuminen ei enää ollut ahdistavaa. Jeesuskin lähetti opetuslapsensa kaksin liikkeelle (Luuk. 10:1). Tästä asiasta pari kohtaa Jämsènin kirjasta;

"Kiitos kun ei tarvinnut rukoilla ääneen. Minulle rukoileminen on jotenkin aina ollut niin henkilökohtainen asia, kahdenkeskistä keskustelua Jumalan kanssa, etten ole ikinä halunnut rukoilla ääneen. …"

"… Arvostin sitä, että ei ollut pakko ja että koko ajan kiinnitettiin huomiota hengelliseen turvallisuuteen …"

Jukka Jämsèniä kuunnellessa ja kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy siihen, että Jeesus Kristus on Jämsènin julistuksessa keskipisteenä.

Jeesuksen persoona, ristinkuolema ja ylösnousemus ovat kristillisen uskon perusta. Pyhä Henki tekee jatkuvasti seurakuntaa eläväksi. Jukka Jämsèn toivookin, että kuunteleva rukous voisi olla yksi osa tätä seurakunnan elävöittämistä. Kuunteleva rukous ei kuitenkaan korvaa seurakunnan muita tärkeitä piirteitä, vaan se on osa seurakunnan elämää. Tärkeää on olla mukana yhteisössä, joka haluaa elää tasapainoisessa suhteessa kaikkeen Raamatun ilmoitukseen. Ne, jotka pitävät Jumalaa tai seurakuntaa tylsänä, saisivat syitä käsityksensä muuttamiseen. Jos kristillisestä uskosta puuttuu luottamus ja kokemus elävän jumalan läsnäoloon, silloin seurakuntaelämä onkin tylsää.

Pelkästään Raamatun lukeminen ei avaa Jumalan lapseuden kaikkea ulottuvuutta. Jos suhde Isään Jumalaan jää etäiseksi, ei Häneen uskalla luottaa eikä Hänen varaansa uskalla heittäytyä. Jumalan läsnäolon voi kokea yleensä vasta sitten, kun ensin on jättäytynyt Hänen varaansa. Molemmat kuitenkin tarvitaan, Jumalan sanan (Raamatun) ja Jumalan läsnäolon (Pyhän Hengen voiman) tunteminen (Mark. 12:24, Matt. 22:29). Jumalan sanaa, Raamattua, ei ole tarkoitettu ainoastaan luettavaksi, vaan että me myös eläisimme sen mukaisesti.

Useissa kertomuksissa eri puolilta maailmaa toistuu sama järjestys. Ihminen vakuuttuu Jeesuksesta ennen kuin hänen oma elämänsä muuttuu millään tavalla. Usko Jeesukseen alkaa sitten muuttaa ihmisen käyttäytymistä vähitellen enemmän ja enemmän Jumalan tahdon suuntaiseksi. Ensiksi kuitenkin on synnyttävä luottamus Jeesukseen ja yhteys häneen. Vasta sitten voi oma vaelluksemme omien tekojemme osalta muuttua, koska Pyhä Henki alkaa vaikuttaa niissä, jotka elävät elämäänsä Jeesuksen Kristuksen yhteydessä. Oikeaa synnintuntoa, joka johtaisi parannukseen, ei tule muutoin kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Evankeliumin kertominen onkin kirkon ensisijainen tehtävä. Ellei evankeliumia, ilosanomaa, Jeesuksesta Kristuksesta viedä eteenpäin, on kirkon toiminta turhaa. Evankeliumin julistaminen, johon liittyy hengellinen uudistuminen, on kuin köysi. Sillä ei voi työntää ketään pelastukseen sisälle. Ainoastaan se, joka itse on jo pelastuksessa sisällä, voi tällä ilosanomalla vetää ihmisiä Kristuksen luokse.

Jukka Jämsèn kirjoittaakin kirjassaan; ”Jos asia on sinulle vieras, voisit saman tien lakata hetkeksi lukemasta ja pyytää Pyhää Henkeä avaamaan asiaa ja täyttämään sinut läsnäolollaan. Hän vastaa mielellään sellaiseen pyyntöön.”

Ulkonaisiin käyttäytymismalleihin perustuva kristillisyys ei toimi, kun yritetään tavoittaa kristillisyydestä vieraantuneita ihmisiä. Kirkko ilman Kristuksen tuntemista ja Pyhän Hengen ohjausta muuttuu joko lähes kaiken kieltäväksi (ilo hävitetään) tai lähes kaiken sallivaksi (ihmisen syntisyydestä ei puhuta, jolloin armo kadotetaan).

Rukous on sydämen puhetta jumalan kanssa. Rukousta ei aina mielletä molemminpuoliseksi kommunikoinniksi Jumalan kanssa, vaikka aito keskustelu sisältää myös kuuntelun. Henkilökohtaisen suhteen ylläpito on sellaista, jossa molemmat osapuolet ilahtuvat toisen läsnäolosta. Ja vain tässä henkilökohtaisessa suhteessa Jumalaan, Hänen Henkensä alkaa vähitellen vaikuttaa meissä Hengen hedelmää, joka on; rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä, itsehillintää (Gal. 5:22-23).

On hyvä tutustua myös siihen, mitä Raamattu sanoo armolahjoista, joihin kuunteleva rukouskin sisältyy osana profetian lahjaa. Jeesus itse liitti Pyhän Hengen läsnäolon ja Hengen toiminnan seuraajilleen antamaansa tehtävään. Jumalan Pyhä henki haluaa, että otamme tosissamme sen, mitä Hän on Raamattuun kirjoituttanut. Kaiken edellytys on kuitenkin se, että rukoilija on itse Jeesuksen Kristuksen oma, että hänellä on Jumalan lapsen identiteetti. Lapsi, joka tietää Isänsä rakastavan häntä, odottaa Isältään vain hyvää.

Armolahjat, vaikka ne ovatkin Jumalalta saatuja, ovat meillä vajavaisia ja pysyvät vajavaisina (1. Kor. 13:9). Samalla kun jumala käy vuoropuhelua ihmisen kanssa, Jumala pysyy salattuna. Jumalan lähellä on tilaa myös epäilyksille. Tässäkin mielessä Jumalan lapselta edellytetään lapsenkaltaisuutta, tietynlaista avuttomuutta ja suostumista luottamiseen näkemisen sijasta. Jämsèn käyttää seuraavaa kielikuvaa;

"Ne, jotka eivät kuule musiikkia, luulevat, että tanssijat ovat hulluja." Tämä sanonta kuvaa hyvin sitä, miksi jonkun on vaikea ymmärtää uskoa. … Jos evankeliumi ei ole avautunut, Jeesuksen seuraaminen voi näyttää kokoelmalta kummallisia sääntöjä ja outoa käyttäytymistä. Ne, joille Pyhä Henki saa kirkastaa Kristuksen, kuulevat evankeliumin kuin kauniina musiikkina, joka kutsuu mukaansa. Jumalan Sana ja Pyhän Hengen läsnäolo lahjoineen ovat lahja ja etuoikeus, eivät vaatimus.

Pyhän Hengen jakamia armolahjoja ei kuitenkaan saada keskittymällä Henkeen tai lahjoihin vaan keskittymällä Jeesukseen Kristukseen itseensä ja Hänen täytettyyn työhönsä. Jumalahan on luvannut lahjoittaa meille Poikansa mukana kaiken muunkin tarvitsemamme (Room. 8:32).

Armolahjat eivät ole kovin ihmeellinen asia silloin, kun uskomme ja ymmärrämme, että lahjojen antaja itse asuu meissä ja on meidän keskellämme. Armolahjat eivät ole palkintoja hyvin tehdystä työstä vaan työkalu sitä varten, että voisimme tehdä työmme hyvin.

Samoin kuin Jämsènin kirjan arvioija, johon alussa viittasin, moni kristitty pitää armolahjoja apostolisen ajan kummallisuutena. Niitä ei pyydetä Jumalalta ja siksikin kristilliset seurakunnat käyvät vajaateholla. Toisin on afrikkalaisissa seurakunnissa, jotka kasvavat valtavasti. Jukka Jämsèn kertoo, miten hän oli saanut ilmestyksen Afrikassa pidetyssä kristillisessä konferenssissa, jonka hän oli sitten heille kertonut;

Muistan varmaankin loppuikäni sen, miten etiopialainen teologi halasi minua tiukasti ja totesi sitten kyyneleet silmissä: "Me olemme luulleet, että koko Eurooppa on menetetty. Mahtavaa, että sielläkin vielä tapahtuu tällaista."

Me kuuntelemme helposti omia ennakkoluulojamme, itsesyytöksiä ja ympäristön paineita. Me myös helposti jäämme voivottelemaan maailman pahuutta. Olisi hyvä, jos kuuntelemistamme ohjaisivat enemmän evankeliumi ja Raamatun arvot.

Raamattu on täynnä mainintoja siitä, että Jumala puhuu. Raamattu ei kuitenkaan selitä kovin tarkasti, miten se tapahtuu. Nykyään monet kertovat, että heidän mieleensä tuli jokin kohta Raamatusta. Jotkut saavat muita sanoja ja lauseita. Usein ihmisillä alkaa soida mielessä jokin virsi tai laulu. Joillekuille tulevat mieleen laulun tai virren sanat ilman säveltä. Myös mielikuva, jota voidaan sanoa näyksi, on kokemuksena yleinen. Joskus joku on saanut jonkinlaisen tuntemuksen omaan kehoonsa, esim. kivun, joka sitten häipyy, kun asian on kertonut henkilölle, jonka puolesta rukoillaan. Arkisimpia johdatuksen muotoja on mieleen tullut ajatus, josta on hankala päästä eroon. Pyhä Henki voi koskettaa meitä hyvin monin eri tavoin. Pyhä Henki pyrkii vakuuttamaan meitä Raamatun totuuksista myös kuuntelevan rukouksen kautta; Jumala on olemassa, Hän on kiinnostunut minusta, Hän tietää elämäntilanteeni ja Hän jopa rakastaa minua.

Armolahjoja, myös profetoimisen lahjaa voidaan käyttää väärin. Vaikka näin on, ei profetoimista saa mitätöidä. Eihän autoiluakaan lopeteta, vaikka jotkut ajavat ilman ajokorttia. Tämänkin vuoksi on hyvä että kun kuulevaa rukousta harjoitetaan, ryhmässä on useampi henkilö.

Carl-Erik Sahlberg on kirjoittanut kirjan "Kasvava seurakunta". Hän kertoo yhdeksästä periaatteesta, jotka ovat leimallisia kasvavalle kirkolle.

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin.

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisista.

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys.

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä.

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää.

Puhdas, Raamatun sanan mukainen elämäntapa vetää ihmisiä puoleensa. Avioliitto pidetään kunniassa, raha ei ole määräävässä asemassa.

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään.

Jos kristillisyys alkaa maksaa, siipiveikot karisevat. Luo edellytykset ihmeille.

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa.

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja.

Sahlberg kehottaa maallikoita näin; Näytä olevasi kristitty, ole ystävällinen, anna Jeesuksen näkyä, ole oma itsesi ja anna Pyhän Hengen johtaa.

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen (toiminnalle) voimalle.

Kuunteleva rukous liittyy erityisesti listan kohtiin 7 ja 9. Ihmisten hengellinen kaipaus on olemassa ja kuunteleva rukous voi olla siihen vastaamisen yksi osa, sekä rukoilijalle itselleen että rukouksen kohteelle.

Ote kirjasta; "Miten se onkin niin, että itseään vähättelee Jumalan työkaluna? Ajattelin, ettei minun kauttani ainakaan tule mitään sanottavaa tuolle toiselle. Sitten kun oli siinä rukoustilanteessa, tulikin juuri sille ihmiselle sopivaa sanottavaa."

Epäonnistumisen salliva ilmapiiri on erittäin tärkeä edellytys kuuntelevalle rukoukselle. Ihminen, joka ei uskalla epäonnistua, yrittää suorituspaineiden alla puristaa hengellisyyttä ulos itsestään. Keskittyminen evankeliumiin ja luottamus Jumalan hyvyyteen luovat levollista ilmapiiriä, jossa uskalletaan helpommin ottaa vastaan myös armolahjoja.

Armolahjojen käyttö on vajavaista koska me ihmiset olemme vajavaisia. Armolahjan käyttämisessä epäonnistunuttakaan ei saa hylätä, vaan häntä pitää edelleenkin rakastaa (rakentaa, kehottaa ja lohduttaa).

Meillä on Isän Jumalan täydellinen hyväksyntä jo nyt, epätäydellisinä Jumalan lapsina. Mahdolliset armolahjat tai niiden puuttuminen eivät tätä hyväksyntää lisää eikä vähennä. Armolahjat eivät myöskään ole merkki paremmuudesta kristillisyydessä. Miksi sitten meidän tulisi anoa armolahjoja?

• Että Jumala voisi meidänkin kauttamme rakentaa seurakuntaansa.

• Että meidänkin elämämme kristittynä olisi mielekästä.

Joidenkin ihmisten kokemukset karismaattisuuden haavoittavuudesta liittyvät usein siihen, että ei ole pidetty kiinni ”rakentamisesta, kehottamisesta ja lohduttamisesta”. Niiden sijaan on pyritty ohjaamaan toisia ylhäältä päin asettaen omat tavoitteet lähimmäisen edun edelle. On myös sanottu jotain, mikä on kääntänyt kuulijan katseen pois Kristuksesta omaan huonouteen. Sellainen ihminen, joka haluaa saada huomion itselleen tai haluaa olla aina oikeassa tai haluaa sanoa sanansa joka asiaan tai käyttää sellaista kieltä, joka sulkee vastaväitteet pois (”Herra sanoi minulle …”, ”Kaikkihan tämän …”), yleensä haavoittaa muita. Näin käyttäytyvä henkilö on itse sisäisesti erittäin epävarma. Pahimmillaan kyse on ollut tahallisesta väärästä vallankäytöstä.

Tämän välttämiseksi, kirkon kokemuksen perusteella, on hyvä olla puhumatta seuraavista aihealueista. Ei pidä kertoa mitään lähestyvästä kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai onnettomuudesta eikä antaa lupauksia aviopuolison löytymisestä tai lasten saamisesta. Nämä ”elämän ja kuoleman kysymykset” jätetään rauhaan, sillä erehtyminen näillä alueilla aiheuttaa suurta vahinkoa. Jos jollekin tulee vaikutelma, joka liittyy näihin, on todettava, että ei tullut mitään mieleen. Ei kannata kuitenkaan sanoa: ”Kyllä minulle tuli jotain mieleen, mutta en saa sanoa sitä.”

Profetoiminen, johon kuunteleva rukouskin liittyy, on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan avoimesti tai vaivihkaa on vaara, joka on aina otettava huomioon. Todellisuus opettaa meille yhdessä Raamatun ilmoituksen kanssa, että me olemme syntisiä ihmisiä. Voimme helposti loukata ja satuttaa toisiamme. Siksi kuuntelevan rukouksen arvoista, ”rakentaa, kehottaa ja lohduttaa”, on aina pidettävä kiinni.

Seurakunta on Jumalan kuuntelemisen yhteisö, eikä kenenkään ole hyvä kysellä profetioita yksityisesti joltakin ihmiseltä. Kuunteleva rukous torjuu terveellä tavalla sitä käsitystä, että olisi vain joitakin harvoja ”välittäjiä”, jotka saavat lahjoja Jumalalta. Lisäksi vähänkin merkittävässä asiassa on viisasta olla uskomatta yhtä ilmoitusta tai yhtä ilmoittajaa. Jumala kun on luvannut vahvistaa sanansa. Seurakunnan päätilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa on kuitenkin viisasta antaa lupa kaikille kerrottaviin sanoihin vain sellaisille henkilöille, joiden luonteenlaatu tunnetaan.

Kaikkea seurakunnassa, myös kuuntelee rukousta, tulee arvioida;

• Raamatun sanalla, joka on tärkein,

• seurakunnan arvostelukyvyllä (”muut arvioikoot”),

• järjellä ja

• oman sisäisen todistuksen kautta eli onko asiassa sisäinen rauha.

Näiden ohi ei tarvitse eikä pidä ottaa vastaan mitään.

Seurakunnissa on kuitenkin valitettavan paljon myös ns. vanhinten perinnäissääntöjä, joilla voidaan tehokkaasti estää Jumalan sanan uutta luova vaikutus. Jos esim. Pietari olisi tiukasti pitäytynyt Vanhan testamentin ohjeeseen, ettei juutalaisen ollut lupa syödä saastaisena pidettyjä eläimiä, ei hän olisi pitänyt saamaansa näkyä Jumalan antamana (Apt. 10:7-16). Ja Korneliuksen perhekunta olisi jätetty kristillisen seurakunnan ulkopuolelle. Näyn ajoitus ja siihen kytkeytyvä johdatus saivat Pietarin ymmärtämään, että näky oli Jumalalta tullut tärkeä viesti.

Kuuntelevaan rukoukseen on hyvä saada jonkinlaiset alkuohjeet. Kuunteleva rukous on siinä hetkessä tapahtuvaa rukouspalvelua, ei pitkäkestoisempaa sielunhoitoa. Ajan kanssa ja turvallisessa seurakuntaympäristössä kuuntelevan rukouksen oppii lopulta niin, että se alkaa sujua ilman ohjeitakin. Kokeileminen turvallisessa ympäristössä ja ilmapiirissä syrjäyttää ennakkoluuloja.

Jos Jumala ei jotakin armolahjaa anna, sitä ei voi hankkia opettelemalla. Jumalan tahto kuitenkin on, että seurakunnalla olisi runsaasti armolahjoja.

Jos joku saa kokemuksen, jota hän arvelee Jumalalta saaduksi, Raamatun ohjeen mukaan se on hyvä kertoa muille. Yhdessä sitten voidaan arvioida, onko ehkä kyse Jumalan viestistä. Sama pätee itse asiassa saarnoihin, joita kuulemme pastoreilta ja muilta puhujilta. He kun kertovat seurakunnalle, mitä he ovat Raamatun pohjalta saaneet tai ajatelleet. Seurakuntalaisten tehtävä on sanat kuultuaan arvioida, kuulevatko he saarnassa paimenensa Jeesuksen äänen.

Harjoiteltaessa kuuntelevaa rukousta, muodostetaan kolmen tai neljän hengen ryhmiä mielellään siten, että ryhmäläiset eivät tunne toisiaan ennestään kovin hyvin. Kun harjoituksessa tulee esiin kohdalle osuvia asioita, on helpompaa kokea ne Jumalalta saaduiksi kuin omasta mielestä nousseiksi.

Jo alkuvaiheessa vetäjä kertoo, millainen tuleva rukous on. Siinä rukoillaan yhden ihmisen puolesta kerrallaan hiljaa, ilman sanoja. Sitten keskustellaan siitä, mitä nousi mieleen. Kierroksen päätteeksi siunataan tuo henkilö vetäjän (koko tilaisuuden vetäjä) johdolla. Sama toistetaan jokaisen ryhmän jäsenen kohdalla.

Kenenkään ryhmässä ei tarvitse rukoilla ääneen. Tilaisuuden vetäjän pitämän rukouksen jälkeen voi rukoiltavalle sanoa, että ei tullut mitään mieleen. Joten siitäkään ei tarvitse ottaa paineita.

Joillakin on profetoimisesta opittuna erilainen toimintatapa ja he voivat alkaa käyttäytyä itselleen tutun mutta muille oudon toimintatavan mukaisesti. Se aiheuttaa tässä yhteydessä sekaannusta.

Tuomitsevat ja syyttävät asiat jätetään sanomatta sillä Raamatun mukaan profetoiva ihminen "rakentaa, kehottaa ja lohduttaa" (1. Kor. 14:3).

Jokaisen ryhmässä olevan puolesta rukoillaan erikseen. Rukouksen jälkeisessä keskustelussa rukoiltava voi antaa palautetta siitä, kokeeko hän muille mieleen tulleita asioita omakseen vai ei. Jumalan lapsi saa myös epäonnistua. "Ei kukaan ole seppä syntyessään."

Kaikki (kolmen- tai neljän hengen) ryhmät toimivat yhtä aikaa vetäjän ohjeiden mukaisesti.

Mikäli ryhmä niin haluaa, kukin voi tehdä vuorollaan muistiinpanoja. Sen, jonka puolesta rukoillaan, ei kuitenkaan tule itse tehdä niitä.

Kun edellä mainitut periaatteet ovat selvillä, voidaan aloittaa.

Rukousharjoitus

Aluksi on hyvä tehdä yhteinen mielikuvaharjoitus, joka alentaa kuuntelemisen ja toisille kertomisen kynnystä. Jukka Jämsèn tekee sen yleensä pyytämällä kaikkia sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan esim. astian, jossa on omenoita. … Sitten Jukka esittää heille kysymyksiä.

• ”Kertokaa, millainen tuo astia oli.” Yleensä tähän saa helposti vastauksia.

• ”Kuinka monella oli omenoissa ainoastaan punaista väriä.” Vastata voi nostamalla kättä.

• ”Kenellä ei ollut omenoissa ollenkaan punaista.”

• ”Kenellä oli omenoissa useita värejä.”

Jukka Jämsèn perustelee harjoitusta sillä, että usein emme ymmärrä mielikuvistamme, kuinka paljon niissä on yksityiskohtia. Kysymällä voimme saada niistä paljon enemmän irti.

Paavali näki näyn makedonialaisesta miehestä, joka pyysi Paavalia tulemaan Makedoniaan (Apt. 16:9-10). Meille ei kerrota, mistä Paavali tunnisti miehen makedonialaiseksi. Paavali kertoi näkynsä matkatovereilleen ja he ymmärsivät, että näky oli Jumalalta.

Kuuntelevassa rukouksessa voimme toimia samalla tavalla. Kerromme toisillemme, mitä vaikutelmia olemme ehkä saaneet, ja sitten voimme punnita, osuvatko ne kohdalleen ja ovatko ne Raamatun linjojen mukaisia.

Rukouksen aloitus ryhmässä

Seuraavaksi kukin ryhmä valitsee yhden henkilön, jonka puolesta rukoillaan. Häneltä kysytään, saako hänen olkapäälleen laittaa käden. Jos hän antaa luvan, niin voidaan tehdä.

Vetäjän johdolla rukoillaan lyhyesti hänen puolestaan. (Vain koko tilaisuuden vetäjä rukoilee ääneen.) Pyydetään, että Pyhä Henki voisi vaikuttaa jakamiensa lahjojen kautta. Rukous voisi noudattaa vapaamuotoisesti Isä-meidän –rukousta. Sillä siinä rukouksessa on esitetty meidän tärkeimmät tarpeemme.

Kuuntelu

Rukouksen jälkeen vietetään hetki hiljaa odottaen, mitä ryhmäläisille nousee mieleen. Vetäjä kertoo, kuinka kauan ollaan hiljaa (n. 2 min.) ja mainitsee, milloin hiljaisuus loppuu.

On tärkeää rohkaista jokaista sanomaan, mitä on tullut mieleen. Mikäli oman epävarmuutensa vuoksi jättää sanomatta, ei voi tietää, olisiko asia osunut kohdalleen. Tärkeää on myös todeta, että saa myös sanoa, että mieleen ei tullut mitään. Tämä kannattaa vetäjän toistaa jokaisen kuuntelun alussa.

Keskustelu ryhmässä

Sitten annetaan tilaisuus kertoa se, mitä on tullut mieleen. Tähän kannattaa käyttää noin 5 minuuttia. Mieleen tulleista sanoista ei keskustella ryhmänä, vaan jokainen vain halutessaan kertoo sen, mitä mieleen nousi. Sen jälkeen henkilö, jonka puolesta on rukoiltu ja jolle sanat on kerrottu, saa lyhyesti todeta, osuiko jokin kohdalleen.

Siunaus

Ennen kierroksen päättävää siunausta, vetäjä vielä kysyy, onko jollakin ryhmällä sanojen kertominen vielä kesken. Tämä ilmaistaan esim. kättä nostamalla, jolloin voidaan antaa hieman lisäaikaa. Lisäajan pituus ilmoitetaan.

Kierroksen lopuksi henkilö siunataan Herran siunauksella niin, että kaikki ryhmät toimivat yhtä aikaa. Vetäjän kannattaa todeta, että siunaukseen voi yhtyä tai sitten olla hiljaa. Siunattava vain kuuntelee.

Siunaus on aina hyvä vaikka kuunteleminen ja kertominen eivät olisikaan koskettaneet tai auenneet.

Edellä oleva toistetaan niin monta kertaa, että kaikkien ryhmissä olevien puolesta on rukoiltu. Mikäli jokin ryhmä on jäänyt 3-jäseniseksi, muiden ollessa 4-jäsenisiä, voi viimeisellä rukouskerralla tämä ryhmä rukoilla vetäjän puolesta.

Yhteinen päätöskeskustelu ja rukous

Kuuntelevan rukouksen jälkeen on hyvä vaihtaa ajatuksia osallistujien kanssa. Jukka Jämsèn esittää yleensä seuraavan kaltaisia kysymyksiä. Myöntävän vastauksen voi ilmaista nostamalla kättä.

• Koitko hyvänä, että puolestasi rukoiltiin henkilökohtaisesti?

• Tuntuiko sinusta, että sinulle sanotut sanat osuivat kohdalleen?

• Kävikö joissakin ryhmissä niin, että useammalle kuin yhdelle tuli yhtä aikaa joko samanlainen tai samantapainen sana, kuva tai ajatus?

Osallistujille todetaan: Jos et saanut mieleesi mitään, tai jos sinulle jäi tunne, että et osaa tätä, se ei haittaa. Tasapainoiseen seurakuntaelämään kuuluu paljon muitakin asioita. Kukaan ei ole vahva kaikilla alueilla. Eikä kaikkea opi myöskään heti eikä helpolla.

Lopuksi kannattaa kiittää osallistujia siitä, että he ovat olleet mukana.

Tilaisuuden voi päättää rukoukseen, jossa kiitetään kaikesta siitä, mitä Jumala on antanut meille harjoituksenkin aikana. Pyydetään myös, että jokainen saisi olla vapaa siitä, mitä on sanonut, ettei jäisi sellaista tunnetta; miksi minun pitikin mennä sanomaan, mitä sanoin. Kiitetään Jumalaa Jeesuksen Kristuksen tuomasta pelastuksesta, joka on avannut meille pääsyn Jumalan lapseksi ilman omia suorituksia.

Eräs malli kuuntelevan rukouksen aloittamiseksi helpolla tavalla

Ennen kuin kokeillaan varsinaista kuuntelevan rukouksen harjoitusta, asiaa voi lähestyä lukemalla ryhmissä yhdelle henkilölle kerrallaan raamatunkohtia, esimerkiksi psalmeja. (Kaksi mallikokoelmaa löytyy Jukka Jämsènin kirjasta.) Jokaisella ryhmäläisellä on moniste ja hän poimii siitä sellaisia kohtia, jotka hän kokee sopivaksi juuri sille ihmiselle. Monisteita luetaan vuorotellen, yksi raamatunpaikka kerrallaan. Saa myös lukea saman kohdan kuin joku toinen on jo lukenut.

Lopuksi voisi sanoa Jukka Jämsènin tavoin; "Haluamme ottaa Jumalan ja Raamatun vakavasti, mutta emme halua ottaa itseämme liian vakavasti. Rento ilmapiiri, yhdessä nauraminen ja taju omasta syntisyydestä ja Jumalan suuresta armosta ovat osa sitä ihannetta, jota kohti haluamme pyrkiä."

Mark. 9:39. Mutta Jeesus vastasi: "Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa.